— "Veri verestä!… Veri verestä!" — vannoo joukko ulvoen. Se tuntee jo veren hajua… Halki käytävän ja kauvas kartanolle ja kadulle, kuulumattomiin asti, leviää vihainen vala: "Veri verestä!… Veri verestä!… Veri verestä!" Nikolai jatkaa:
— "Vannokaa, että luovutte kaikesta ja elätte ainoastaan kostolle! Luvatkaa, että jätätte lapsillenne kalleimmaksi perinnöksi vihan kaikkia sortajia ja verenimijöitä vastaan, olkoot Jumalia, tai ihmisiä! Olkoon teidän suurin nautintonne verinen kosto! Teidän voimananne olkoon viha, kytevä viha! Juokaa sitä, kuin huumaavaa viinaa! Juopukaa siitä suloisesta juomasta, kuin nälkäinen peto verestä! Katsokaa: Poltettu isä makaa paareilla, nälkään tapetun äidin rinnassa kiiltää veripisara ja raiskattu tyttö, joka osti isänsä leipää riistäjiltä viattomuudellansa, makaa tainnuksissa puulavitsalla äitinsä ja veljensä kylmien ruumiiden vieressä… Vannokaa kostoa!"
— "Kostoa!… Kostoa!… Kostoa!" — kaikuu jyrisevä, ulvova vannominen. Se leviää loppumattomiin. Se lappautuu myrskynä pimeästä käytävästä ja haisevista, kylmistä luolista, niistä nälän ja paheen pesistä, joiden ovet avautuvat käytävään sen molemmilta puolin. Se yltyy levitessänsä ihmispetojen ulvonnaksi. Joukko ajattelee yhtenä ainoana joukkoihmisenä. Sen viha on vaahtoavaa joukkovihaa, luokkavihaa, itsetiedotonta ja valtaavaa, kuin meren maininki. Se näkee kärsimyksien täysinäisen pikarin ilmestyvän pimeään käytävään ja puolipimeään kuolinhuoneeseen. Se juo siitä… huumautuu, tuntee ruumiinkäryä ja himoitsee kostoa, kuin janoon nääntyvä raikasta vettä. Silmät palavat hiilinä, ihmiset kekäleinä…
Kaikkialta kaikuu vihainen vala: "Kostoa!… Kostoa!" — Kaikkialla ulisee kaiku: "Kostoa!… Kostoa!… Kostoa!"
Äskeiset juopuneet, portot tulevat ulos haureuden pesästänsä, hiukset hajalla, alastomina. Hekin huutavat:
— "Kostoa!… Kostoa!… Kostoa!" — Munkki Pietari seisoo jähmettyneenä ihmisvihan suuruuden edessä.
Se oli maailmankostonhuuto, ihmiskunnan pakahtuneista rinnoista puhennut vihanryöppy, sorretuiden ja köyhien suuri hätähuuto.
— "Kostoa!… Kostoa!" — kuuluu yhä naisten kimeä kirkuna, pauhuksi yltyvän vannonnan seasta. Se huuto huumasi Harhaman, joka seisoi nyt kaikelle alttiina, äskeisten tapauksien järkyttämänä ja valmistamana. Hän tunsi voimakkaan virran vetävän häntä siihen mereen, jonka muodosti uusi, ihmispedoksi juopunut joukkoihminen. Sen virran hyöky nosti hänet harjoillensa ja viskoi uuden elämän tuntemattomaan ulappaan. Se oli elämän voimakas emätin… Se synnytti häntä uudestaan, kuin äidin kohtu. Häneen tarttui joukkoihmisen viha. Hän halveksi taas sitä Jumalaa, joka sallii kaiken sen tapahtua, minkä hän oli nähnyt.
Niin: Elämän pohjavirta oli aaltonsa nostanut. Kuplana kulki Harhama sen pinnalla. Hänen henkensä hurjat halut: suuruuden jano, olivat tavanneet himoamansa suuruuden ääriviivat. Ihmiskurjuus oli hänen edessänsä synkän kolkkona, valliten kaiken muun. Ja ääni sanoi: "Sen kaiken saat henkesi harhailumaiksi… saat näiden kurjien rakkauden, uskollisuuden, ystävyyden, kiitollisuuden, jos lankeat… jos kumarrat sitä…"
Ja Harhama kumarsi. Hän uskoi löytäneensä elämällensä perustuksen, joka olisi vankka, kuin vuori. Hän luuli löytäneensä elämän tarkotuksen, joka ei juokse hiekkana. Hän lausui munkki Pietarille: