Lampusta, joka paloi jumalankuvan edessä ja valaisi heikosti synkkää ruumishuonetta ja osan pimeää käytävää, loppui öljy. Sen tuli tuikahti äkkiä sammuksiin ja huoneeseen tulvasi pilveen menneen talviyön sakea pimeys…
Kun seppä viritti viulut pajassa.
Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta…
Avaruus hohotti kuoleman ja kaikenhäviön kylmänä kitana. Synkkänä puhalteli se pakahtuvista suupielistänsä kylmiä pakkasenviimoja, joihin ilma oli haleta. Kylminä läkähtyminänsä huokui ja puhkui se lumipilviä ja jäisiä vihureita, jotka riehuivat jättiläiskarkelossa. Se kohosi ihmiselämän yli, tähtitulilla kukitettuna kupuna, äärettömyyden luurangon mustana, kovana ja kylmänä päälakena…
Ja sen alla kulki ihmiselämä, kärsi ja kiehui, pyrki onneen ja vaipui epätoivoon, kurotteli ijankaikkisuuden huipuille ja käpertyi yksin… kolmin… joukoittain kylmien kojujen likaisille laattioille. Se pyrki onneen ja rikkauteen ja vajosi lokaan maailmankurjuuden torille. Se kurotteli korkeuksiin, eikä päässyt omaa mittaansa ylemmä maasta. Se pyrki maailman herraksi ja kiemurteli elämän kynsissä, kuin haituva tulipitimissä, maailmoilla koristellun avaruuden ontelon hänen taistelujansa katsellessa…
Suuret ovat ne taustat, joilla ihmiselämä karkeloi pölynä ikitaisteluansa…
* * * * *
Oli yö.
Lumista tietä kahlasivat munkki Pietari ja Harhama kotiinsa, Nikolai Petrofin kotoa. Talvinen yö huokui kylmän viimaa. Myrsky ulisi. Se riehui pakkasen puremana, tupruutteli lunta, kuin sakeaa savua, ja ajeli valkeita lumipilven riekaleita punakirkkaan kuun alitse.
Tiellä tuli kulkijoita vastaan ratsastava kasakkajoukko. Se oli matkalla Nikolain kotiin syyllistä vangitsemaan. Mutta kun se saapui perille, tapasi se kylmän, aution kodin, jossa kolme ruumista kertoivat suuren vieraan käynnistä. Kurjuuden maja oli vuotanut kukkuransa mierontielle…