Pesä oli nyt kylmä… Kuolema mateli siinä mustana matona. Poikue oli joutunut talven selkään.
Seuraavana päivänä sai turvattomaksi jäänyt lapsijoukko ensi apua.
Anna Pawlowna hankki Harhaman pyynnöstä Looljalle palveluspaikan.
Toiset lapset sijotettiin miten kuten yksityisten ihmisten turviin.
Mutta ajan kangaspuut helskyvät… pirta piukkaa… niidet vilisevät ja loimien väliin soluu ihmiselämä kirjavana kuteena…
* * * * *
Lähes vuosipuolikas oli kulunut.
Äärettömyys oli ensin imenyt itseensä talviset kylmyytensä ja korjannut kinoksensa. Se oli huuhdellut talven kirret, puhdistanut kulot kaikkialta ja luonto oli heittänyt kesän kirjavat kukkavaipat maan verhoksi. Taivaan tummalta sineltä paahtoi aurinko hehkuvan kuumana valopyöränä… Kesä oli kypsimmällänsä. Se hehkui punamarjana.
Oli raskas, rasvatyyni, kaunis, helteinen iltapäivä. Aurinko helotti kukkana käyrällä orrellansa. Ilma oli painostava, tukahduttava. Linnut olivat vaiti. Sääsket surisivat rauhattomina, vaivaloisesti. Ne ennustelivat ukkosilman tuloa. Koko luonto inisi sääskenlauluna rasittavan lämmön lyijynraskaassa paahteessa…
Pajassansa takoi nokinen seppä, nuori, voimakas mies. Mutta takominen ei näyttänyt luistavan. Hän takoi kuin näön vuoksi. Juuri oli hän työntänyt raudan ahjoon. Nokinen apulainen lietsoi, tuli tuprusi ahjosta ja rauta hehkui hiilien seassa. Mutta seppä seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, synkkänä, nojaten pihteihinsä. Lietsoja painoi paletta, niin että kipinät tuprahtelivat… Seppä on yhä ääneti, pilvi otsalla. Lietsoja alkaa hänelle puhua:
— "Koolja!… Älä anna tuskan mieltäsi masentaa!… Heitä surut hitolle!… Vedä rauta ahjosta… muutoin palaa kuonaksi… Näetkö, kun jo hehkuu? No, Koolja!"
Seppä huokasi raskaasti, tempasi raudan tulesta ja alkoi reippaasti takoa helskytellä. Tulinen kuona säkenöi, räiskähtäen jokaisesta vasaraniskusta kipinäsuihkuna ympäriinsä… Lietsoja nojasi paletankoon. Ahjo tohisi… Seppä lauloi taonnan tahdissa: