— "Ja", — jatkoi Perkele kiivaasti, — "siksi katuu, nyt mies. Niin kavaliin rihmoihin on Jehova kietonut ihmisen, että se uskoo hyvän oikeaksi ja siitä luopumisen lankeemukseksi… Ihminen katuu kääntymistänsä", — lopetti hän raivoissansa.
— "Mutta sinä olet elementin alku, sinä olet salaman synty, sinä poltat poroksi Jehovan kavaluuden. Sinä, kirkkaus ja tuli, paljastat Jehovan petoksen ja kirkastat pahan oikeuden", — vannoi vanha Lempo tulihumusta, elävä käärme vyötäisille kierrettynä.
— "Niin. Koko meidän suurena tehtävänämme on Jehovan petoksen paljastaminen. Meidän täytyy saada harhaan johdetut käsittämään, että paha on oikeaa ja hyvä väärää. Meidän täytyy se voida, sanon minä", — raivosi Perkele vihaa säkenöiden.
— "Sinä teet sen, sinä voit sen. Jehova on sinun edessäsi meren valkeaa vaahtoa. Sinä säret sen vaahdon… Sinä olet meri. Sinä olet vaahdon syntymä kohtu ja hauta", — todisti ihana enkelilaulu.
Alttarin taustalla kulki kuvaelma ensimäisen ihmisen kärsimyksistä ja taisteluista erämaassa missä orjantappura kasvoi, ohdake rehotti ja peto vaani petoa. Päivät kulkivat mustina… Miehen elämä oli isän huolta, naisen päivät äidin tuskia… Kuoleman terävä viikate kosketteli miehen kaulaa. Vaimon povessa paloi siksi polttava tuli: tuli luoda elämän jatko, kun oli entisen hukannut. Huoli, ettei sammuisi elämä, polttaa häntä himona. Se polttaa kuin tuli taulaa. Sen poltosta antaa hän rintansa lapselle, alistaa kohtunsa äidinkivuille.
Raskas on langenneitten elämä.
Perkele osotti näkyä palvelijoillensa ja kiehui tulena:
— "Meidän täytyy pelastaa ihminen sen kiusaajan kynsistä… sen rääkkääjän. Jollette sitä tee, niin minä jauhan teidät myllynpölyksi."
Palvelijat lankesivat polvillensa ja rukoilivat laulaen:
"Sun vihasi ja kiukkusi kalliimpi aarre meille on, kuin armo Jehovan. Älä sysää meitä luotasi! Älä hylkää meitä! Suuri olet sinä, Perkele, suuri ja voimallinen."