Taustalla avautui Kainin ja Aabelin välinen tapaus. Lempeänä ja rauhallisena, kuin lapsen rukous, nousi Aabelin uhrisavu taivaan kuperaa sinilakea kohti. Synkkänä seisoi Kain, mieli katkerana, kuin savu, joka nousi hänen uhrinsa tuoreista vihanneksista… Kain muisti ainutta sisarta… kodin kukkaa… Uhri oli hänestä pahan enne…
Jo nosti Kain aseensa… Mutta valoviima kävi avaruuden läpi…
Iskuun nostettu käsi laskeusi alas.
— "Äts!" — kiljasi Perkele kiukustuneena.
— "Jehovan juonia", — huudahtivat palvelijat.
Taas oli rauha avaruudessa. Päivän kultakehrä kulki rataansa, keto koreili kukissa, puut hohtivat linnuista. Taivas satoi siunausta… maa loi povestansa rikkauksia ilmoille. Veljespari seisoi luonnon suuren rauhan, työn ja rikkauksien keskellä.
Taivas helotti, luonto kukki… Jo puhkesi luonnon kaunein kukka… alkoi soida sen ihanin laulu — nainen: Sisar saapui kedolle, povi puhtaana, kohtu kypsänä… Huuli ei tiennyt huulen makua, neito miestä… Kukkanen oli vielä nuppuna… sisar tuli tyttönä.
Luonto oli kaunis, kevät puhkesi kesäksi… Kukka kuherteli, suuteli, siitti… Emi huokui hempeä… hede jakoi lempensä antimia… Nyt oli sisaren ensi aika. Tyttö kukki vaimon rajalla… Sisar vaihtoi tunteitansa… siskon tunteita vaimon tunteeseen… Hän vaihtoi veljeä mieheen, sen suuteloita miehen suudelmaan.
Mutta hän oli ainoa sisar… Veljiä oli kaksi… Toinen oli jäävä veljeksi, toinen tuleva mieheksi…
Hän valitsi lempeämmän… Toinen oli jäävä ijäksi ilman… Uhri oli oikein ennustanut.
Jo sull sisar morsiamena… veli iloitsi sulhon onnesta… Käsi puristi jo kättä… silmä puheli silmän kanssa… Kain oli synkempi yösydäntä… Ainut sisar oli menossa… Edessä oli erämaa… Ei ollut kukkaa hänen miehuudellensa… ei sen perhostulta.