Kului hetki… Jo odotti povi povea… huuli tapaili huulta… Kukka helotti onnensa terältä… Kain seisoi mustissa sukissa… Menossa oli miehuus, miehen kaikki… Kain nousi sen puolesta… Hän nousi, kuin peto pentuansa pelastamaan…
Kain karkasi veljensä päälle ja tappoi hänet… Musta käärme oli naisena matanut veljesrakkauden pesään… Riemastuneena osotti Perkele palvelijoillensa tapausta ja lausui, niiden ihastushuudon lakattua, ylpeänä:
— "Se oli minun iskuni. Se oli miehen isku vasten Jehovan kasvoja… Minun henkeni, paha, elää. Sitä ei Jehova voi hävittää… Noin! Nyt huhuilee jo Jehova Kainia, mutta… Niin! Hän ei ryömi viikunalehtien alle. Katsokaa… Se mies ei kadu, eikä uudestaan lankea Jehovan viettelykseen… Hän lähtee pois Jehovan luotakin… Hän käsittää jo, että Jehovasta luopuminen ei ole lankeemus vaan parannus… Kain on pelastettu… Mutta vaimo oli taas minun kätenäni… Ja vaimo on Jehovan työtä."
Palvelijat lankesivat taas polvillensa ja lauloivat Perkeleen ylistystä.
"Suuri on sinun armosi:
Sinä pelastat langenneet.
Sinä katkot Jehovan paulat.
Et hylkää sinä ketään.
Et väsy sinä koskaan."
Perkele jatkoi puheluaan tyytyväisenä:
— "Adamin luopumus ei ollut mikään itsetietoinen luopuminen Jehovasta ja Hänen hengestänsä, väärästä. Se oli ainoastaan erehtyminen siitä. Semmoiset lankeavat Jehovan viettelyksiin uudelleen heti ensi houkutuksesta. Mutta Kain ei ole palannut Jehovan luo… Hän lähti itsetietoisena. Ja juuri semmoisilla on jotakin arvoa. Adaminlaiset veltot loikareet eivät vaikuta minun ja Jehovan välisiin voimasuhteisiin mitään. Siihen tarvitaan itsetietoista Jehovasta luopumista. Ymmärrättekö?"
— "Sinun asiasi on meille selvä", — vastasi Horna, ja palvelijain lauma veisasi taas:
"Pimeiden sumujenkin halki sinun asiasi, sinun tahtosi kirkkaana tulena vaikenevat. Sun suuret tarkotuksesi se meille kirkastaa."
Ylistyslaulu kulki aamuruskon nopeilla siivillä, palasi kaukaisuuden seinistä kaikuna ja täytti tuliluolan. Perkele käveli edestakaisin tyytyväisenä. Leikitellen heilautteli hän kiemurtelevaa käärmettä. Kun laulu loppui, järkeili Perkele taas: