Vastaukseksi kietoi nuori tyttö kätensä sepän kaulaan ja kohta poltti huuli huulta… Lietsoja hymyili, hiili ritisi ahjossa. Tyttö silitti sepän otsaa ja puheli:
— "Ei, Koolja! [hyväilymuoto nimestä Nikolai]… En välitä minä pihlajanoksasta, enkä marjatertusta. Sinun pajasi on minun maailmani ja sinun sylissäsi on minun taivaani… Sinun polvesi" — hän suuteli seppää palavasti — "sinun polvesi on minun oksani, minun onnenoksani… minun" — taas hän suuteli — "onneni ja laulupuuni…"
Nuori seppä puristi tyttöä rintaansa vastaan… Hän ei tuntenut enää tuskaa…
— "Viserräppäs nyt, lintuni, mitä tiedät!" — puheli hän taas tytölle, kun lietsoja oli hetkeksi poistunut.
Nikolai — se oli nuori seppä — oli paennut, kasakoiden saapuessa hänen vanhempiensa ruumishuoneeseen. Harhaman ja Zaikon toimesta oli hän saanut väärän passin. Hän oli Hornan luolassa työskennellyt seppäosastolla ja nyt oli hänelle suojelijoiden toimesta hankittu paja, missä hän teki sepäntyötä julkisesti, uudella nimellä. Siten estettiin parhaiten poliisien epäluulo kääntymästä häneen. Mutta sepäntyötä hän teki enemmän näön vuoksi, johtaaksensa poliisin harhaan ja saadakseen sillä nimellä rauhassa valmistaa niitä aseita, joilla aijottiin kumota se yhteiskuntarakenne, jota oli rakennettu vuosituhansia.
Ja koko tämän lähes puolivuotisen väliajan olivat Harhama ja Nikolai olleet kuin yhteen sulaneet. He imettivät toinen toistansa hengellänsä, imivät toinen toisistansa. Nikolai joi aivan täysin siemauksin Harhamasta tietoja ja hänelle ennen tuntemattomia ajatuksia. Harhama puolestaan avautui hänelle koko sielullansa, avautui, kuin kasvin siittimet avautuvat luonnon käskystä, kun niiden aika on tullut. Itse hän taas imi Nikolaista jotain huumaavaa, suurta, neroa, imi sitä ahnaasti, kuin nälkäinen lapsi äitinsä rinnan antimia. Niin oli heistä tullut henkielämän kaksineuvoinen aviokasvipari.
— "Niin, armaani! Viserräppä nyt huolesi minulle!" — kehotti vielä kerran Nikolai hellästi, pidellen nuorta tyttöä polvellansa.
Nuori, kaunis tyttö, joka oli hänen morsiamensa, kertoi, että Loolja oli jo päästetty sairashuoneesta, jonne hänet oli viety parantamaan parooni Geldnersistä saamaansa veneristä tautia… Kun Kaatja mainitsi siitä, välähti Nikolain katseessa pedonkynsi. Tyttö huomasi sen, vavahti, kuin varpunen, joka säikähtää haukan kynsiä. Arkana kätkeytyi hän sepän syliin syvemmälle. Pedonkynsi pelotti häntä ja veti samalla turviinsa…
— "Koolja… Rakas Koolja! Anna sen mennä ohi!" — värisi hän
Nikolain sylissä.
Seppä huokasi, suuteli Kaatjan korkeaa otsaa ja virkahti: