— "Lintuni!… Minun kultani ja kukkani!…"
Ja tyttö rauhottui. Hän alkoi kertoa leperrellä Looljasta ja pikkuveljistä. Anna Pawlownan suosituksella oli Loolja saanut uuden paikan eräässä liikkeessä, missä hänellä on tilaisuus oppia ompelemaan. Toiset lapset olivat sijoitetut yksityisille maksua vastaan ja heidän puolestansa oli maksettu kuluvasta kuusta menevä maksu. Mutta lapset ikävöivät toisiansa ja Loolja pelkää menettävänsä paikkansa heti, kun tulee tunnetuksi, että hän on "semmoinen"…
Viime sanat olivat kuin puukonpisto. Nuoren sepän katse muuttui synkäksi. Kaatja lohdutteli häntä, silitellen hänen korkeaa otsaansa:
— "Älä ole surullinen, Koolja!… Kaikki voi tulla taas hyväksi. Loolja on nyt terve ja pyytää, ett'et surisi hänen tähtensä, vaan pakenisit kauvas, kauvas kauvas turvaan. Hän huolehtii pikku veljistä ja siskostasi… Niin puhui Loolja… Ja minä olen Looljan apuna…"
— "Ei Loolja yksin mieltäni paina… Kyllä Looljakin, mutta ei yksin", — vastaili Nikolai ajatuksissansa, surullisena.
— "Mikä sitten?" — kyseli nuori tyttö, hellästi silitellen sepän tukkaa. — "Katseesi on surullinen ja ryppy nousee otsallesi… Koolja-kulta!… Sano huolesi minulle! Minä olen sinun uskollinen ystäväsi ja morsiamesi ja oman osani vaadin minä yhteisestä surusta. Otsasi rypyistä tahdon osuuteni, iloistasi toisen puolen. Jaettuna on suru kepeämpi ja ilo suurempi… Eikö niin, armaani?"
Nikolai tuli surulliseksi. Hetkisen mietittyänsä, vastasi hän:
— "Kaatja-kulta! Nokimustia ovat minun iloni… Ei niistä ole sinulle… Kuka raaskisikaan sinua, taivaanlintua, suruillansa häiritä!… Ei, Kaatja… Kun kerran tulet nokisen sepän pajalle ja viserrät pihlajapensaassa, eikä kukaan vastaa viserrykseesi ja tule sinua kiini ottamaan ja polvellensa sieppaamaan, älä silloin tule pajaan!… Paja on silloin tyhjä ja takoja on poissa…"
Tyttönen hätäytyi. Kyynel silmässä keskeytti hän:
— "Koolja, rakkaani! Huoli nousee taas otsallesi ja äänesi on surullinen… Mitä aijot tehdä? Sano, mikä mieltäsi painaa!"