— "Ei se ole mikään… Se on tämä elämänsappi", — kierteli Nikolai. Mutta tyttö kietaisi toisen kätensä hänen kaulaansa, silitti rypyn hänen otsaltansa ja rauhotteli hitaalla, lempeällä äänellä:
— "Heitä huolesi, Koolja! Olethan itse turvassa. Pajasi oven edessä kukkii pihlaja, ja jos linnut sen oksia pelkäävät, laulan minä niiden sijasta päivät pajasi kynnyksellä. Minä laulan päiväsi iloisiksi, iltasi punertaviksi. Olethan turvassa, Koolja?"
— "Olen. Mutta…"
— "No, mitä 'mutta' taas?" — keskeytti Kaatja.
Nikolain silmissä välähti outo tuli. Hän vastasi synkkänä:
— "Mutta veljeni raatavat Hornan luolan kahleissa… Koko kansani, heimoni, on orjana. Äidin ja isän hiki ja veri ja sisaren viattomuus huutavat kostoa…"
Kaatja vavahti. Hän pani molemmat kätensä Nikolain olkapäille, katsoi hänen silmiinsä avoimesti, pitkään, ihastuneena ja kysyi hellästi, mutta riemuisella äänellä:
— "Koolja! Sinä tahdot nousta veljiäsi vapauttamaan? Sinä aijot vaatia tiliä vanhempiesi verestä ja Looljan?…"
— "Niin", — keskeytti Nikolai jyrkästi. — "Jos heillä olisi ollut Abelin lammaskatraat, kostaisivat heidän puolesta jumalat… Ja asianajajat valtaisi kauhu oikeuden loukkauksen johdosta. Mutta köyhän pettävät kaikki muut jumalat, paitsi sen oma nyrkki…"
Nuori tyttö kietoi kätensä Nikolain kaulaan ja suuteli häntä palavasti. Pedonkynsi kiehtoi ja veti hänet kokonaan, se salainen kynsi, joka oli aina häntä pidellyt.