— "Koolja!… Armaani!… Kultani!… Minä tulen mukaasi!" — huudahti hän ihastuneena, nuoruutta ja kauneutta säteilevin silmin.

— "Sinäkö?" — naurahti Nikolai surullisena. — "Sinäkö, lintuni, tulisit sinne, missä jokainen puunoksa on hirsipuu?"

Mutta nuori tyttö olikin Nikolaissa löytänyt juuri sen miehuuden ilmauksen, jota hän oli ikävöiden odottanut. Hän itse oli hurjan kasakan tyttö, lempeä, kuin päivänpaiste, ja hehkuva, kuin aron tuuli. Hän oli villi metsänkukka, Donin rannalla kasvanut ja tulisten laulujen lellittelemä. Hänen henkensä oli kuin aro, jossa vapauden halut tanssivat vallattomina, villeinä, helskyen, kuin kasakkalaulut. Nyt kohosi Nikolai hänen eteensä sinä kasakkatytön uneksittuna, vapauden sankarina, josta hän oli uneksinut. Hän oli sen sankarin nähnyt Nikolaissa ennenkin, kaukaisena, kauniina, kuin kangastuksen aroseudun taivaalla. Hän oli sen nähnyt ihanana, punertavana unelmana ja odotteli ikävöiden sitä lähtöhetkeä, jolloin hän voisi sitoa satulan hänen ratsunsa selkään ja nähdä hänen lähtevän, huolettomana, kuin rajutuulen, pois kodin pölyistä, pois vaimon vuoteen reunalta, miehen töihin ja vaaroihin, sitä suurta vapautta noutamaan. Nyt oli se hetki tullut. Ihastuneena huudahti hän:

— "Juuri siksi minä tulen… Koolja, minun kultani! Minä tahdon olla mukanasi, kun sinä muutat Venäjänmaan hirsipuina heiluvat puunoksat lintujen lauluoksiksi… Minä kulen jälkiäsi… Rinnallasi minä kulen ja siunaan työtäsi… Minä siunaan ne puhdistamasi puunoksat, että kevät sirottaisi ne kukilla, kesä linnuilla ja syksy punaisilla marjatertuilla ja hedelmillä… Koolja, armaani, omani!… Nyt minä sinua rakastan… Minä tiesin, että sinun henkesi on suuri… Se verhoaa sinun otsasi ja kaikkesi… Sinä et ole luotu istumaan vaimosi sängynreunalla."

Nikolai kuunteli tytön puhetta ihastuneena, kietaisi molemmat kätensä hänen vyötäisillensä ja suuteli häntä, kuin lasta, huudahtaen:

— "Sinä terttuni… sinä marjani!…"

— "No… no! Anna minun jatkaa!" — keskeytti Kaatja puheen ja suudelmat ja jatkoi:

— "Ja minä tulen myös sinun tähtesi. Sillä kuka muu silittäisi rypyn otsaltasi, joll'en minä? Kuka hoitaisi haavasi, kuka jakaisi surusi?… Jos kuolisit, kuka itkisi hautasi kosteaksi, että siinä kukkanen kasvaisi, jollen minä sitä tekisi?… Minä tunsin jo ajatuksesi… Miksi tahdoit salata ne minulta, salata minulta? Miksi tahdoit peittää otsasi rypyn rakastavan silmältä? Onhan sinun maasi minun maani, sinun veljesi ovat minun veljiäni. Kun käki kukkuu ja lintu laulaa pihlajan oksalla, kukkien seassa, tai punaisen marjatertun vieressä, ja'amme me keskenämme niiden tarjoaman ilon. Kun huoli nousee kirkkaalle otsallesi, anna siitä oma osani minulle. Ja jos meidän joskus täytyisi paeta, en minä viereltäsi lähde. Sillä minä tahdon olla vaimosi… Koolja… Minä tahdon olla vaimosi… vaimosi. Tasan ja'amme pihlajanoksan antimet, riippukoon siinä marjaterttu tai hirttonuora…"

Nuori seppä puristi tyttöä hellästi rintaansa vastaan ja lausui:

— "Kaatja, minun iltani uni ja päivieni päivänpaiste!… Minun onneni!… Minun elämäni ja minun lauluni!… Kiitos sinulle ja suutelo…"