— "Ei… ei… ei… ei… ja ei… Sitten suutelo, kun lähdet!" — keskeytti Kaatja leikillä, paeten Nikolain suuteloa.
— "Hy-yy-i… kun ryöstit!" — naurahti hän nuhtelevasti, leikillä, kun huuli oli sittenkin ottanut omansa…
Mielet virkosivat taas. Tytön poski punotti. Ryppy hävisi sepän otsalta ja tomuna hävisivät hetkeksi elämänhuolet.
— "Kas niin, kultani! Ilta tekee jo tuloansa… Lähde sinä, armaani, jo kotiin!" — kehotteli Nikolai, hetkisen vielä puheltuansa.
— "Miksi tahdot minut jo lähettää pois?" — kysyi Kaatja surullisena, katsoen Nikolain silmiin hellästi ja silitellen hänen otsaansa.
— "Kaatja!… Niin, kultani!… Katso, meillä on kokous, jossa eivät syrjäiset voi olla", — vastasi Nikolai vältellen.
— "Voiko sinulla olla mitään, jota et voi minulle uskoa? Voiko sinun pajassasi olla mitään, jossa minä olisin syrjäinen?… Koskeeko se sitä, josta äsken puhuit?" — tarttui Kaatja.
— "Kyllä… kyllä, Kaatjaseni!… Mutta…"
— "Sitten en minä ole syrjäinen. Mitä sinun pajassasi taotaan, siihen tahdon minä lietsoa lämmön. Sinun ahjosi on minun kotilieteni ja minä olen valvova, että siitä ei tuli lopu, olen vartioiva, että se pysyy puhtaana", — lausui nuori tyttö päättävästi. Seppä suuteli häntä kiitollisena ja lausui:
— "Kiitos, armaani! Jää tänne!"