Toiset vaikenivat. Harhama tunsi hieman pettyneensä. Hiiden myllystä Nikitinin kanssa poistuessaan oli hän inholla kääntynyt silloisesta elämästään. Uusi aate oli hänelle silloin vielä sumua, jonka takaa häämötti joku punainen, tuntematon… Sitten alkoi häntä kiehtoa köyhyys, työmiehen elämä. Nuoruudessa oli hän sitä elämää elänyt, muisti sen öiset metsätyöt, ruoka levot ja lauvantai-illat. Nyt se kiehtoi, kuin lapsuusajan lumoava muisto, tai syntymätalon marjamaa. Halu elää köyhien hyväksi oli siinä ainoastaan itsetiedottomana, ulkonaisena kuorena. Kaikki hänen halunsa kieppuivat aina, ytimiltään, jonkun tuntemattoman, jonkun hämärän ympärillä…
Sitten oli hänessä herännyt se isänmaan metsien kaipuu, josta hän puhui Anna Pawlownan syntymäpäivillä. Sekin oli joku mieliteko, samanlainen, kuin sairaassa, joka haluaa jotain määrättyä ruokaa, esimerkiksi: puoloja. Mutta sen pohjalla oli kumminkin se ihmisen syntyperäinen isänmaanrakkauden hehkuva kipinä, jonka oli ärsyttänyt tuleksi keskustelu syntymä päivillä. Siihen tuleen sekottui taaskin se salaperäinen vallankumouksen sumu, jonka hän aavisti valmistuvan Suomessa, rämesoiden mudassa, nousevan kerran ja kietoutuvan Venäjän vallankumouksen veripunaisiin höyryihin…
Mutta munkki Pietari oli lukenut hänen ajatuksensa. Hän oli huomannut, mille harhateille ne tähtäsivät. Säälin oras oli noussut hänessä taas. Hän oli ryhtynyt johtamaan Harhaman ajatuksia oikealle suunnalle, kerimään niitä oikeille kerille. Osottaaksensa hänelle sen tienpään, josta alkava polku vie Jumalan luo, oli hän vienyt hänet Hornan luolaan ja Nikolain kotiin. Hän oli näyttänyt hänelle koko maailmankurjuuden, sanoaksensa: "Kaikki, mitä teet yhdelle näistä vähimmistä, sen teet Hänelle."
Hän oli ollut varma, että hän johtaa Harhaman siten Jumalan teille.
Seuraavana päivänä oli Harhama liittynyt vallankumouksellisten salaiseen järjestöön…
Elämän loimet juoksivat salaisilta kerinpuilta. Hänen omat tekonsa soluivat niihin kuteiksi heikkoina kuituina, sillä hän ei ollut oikein pyrkinyt elämänsä herraksi, vaan ahtanut valkoisten hevosten viedä häntä mihin niiden mieli teki.
Hän hoippui vielä siinä kysymyksessä, jäädäkö Venäjälle vaiko lähteä Suomeen. Hänen henkensä hämärien läpi vilkutti isänmaanrakkauden kipinä kutsuvana, kiehtovana. Mutta missä oli hänen maansa kohtalo ratkaistava: Venäjällä vaiko Suomessa, se kysymys muuttui hänelle epäilyksen pikku hetteeksi. Vielä eilen oli hän miettinyt Suomeen matkustamista, mutta Zaiko tuli hänen luoksensa ja puhui, vakuutti, että Suomen vapautus sorrosta tulee ohjelmaan otettavaksi. Silloin hän hoippui ja jäi.
Hänen ohjeenansa oli elämän ainainen epäselvyys, sen sotkuinen vyyhti, hänen johtajinansa kohtalon hurjat hevoset, ja maalliset harrastukset itse asiassa olivat rakoja, joihin hän vetäytyi silloin, kun oli henkensä väsyttänyt salaisissa hurjissa lennoissa henkimaailman sumuselillä.
Kun hän nyt kuuli puhuttavan Venäjän silpomisesta ja huomasi useiden venäläisten varovaisuuden, uskoi hän pettyneensä ja ajatteli taas itseksensä: "Näkyy, että jokaisen kansan täytyy sittenkin takoa kaikki taottavansa omassa pajassa!"
Kiusallisen äänettömyyden katkaisi Nikolai, joka huudahti: