Mutta Nikolain sielussa alkavat neron ilmiöt leimuta revontulina.
Hänen henkensä nousee hyvähuutojen aallonharjoille. Hän jatkaa:
— "Vapaus on kahle, jonka katkeamista siihen päässyt pelkää. Se on kuin lemmenpaula, josta ei kukaan lähde, vaikka kuolema soittelisi selän takana. Se on ansa, johon kaikki pyrkivät… Se on tulevan Venäjän suuruuden peruskivi… Se on sen koossapitävä voima…"
— "Hyvä!… Hyvä!" — huutavat ihastuneet venäläiset. Paja pimenee. Silloin tällöin suhahtaa salama. Venäläisten hyvähuudot sekaantuvat ukkosen ensi jyrinöihin.
— "Jatka!… Jatka!" — kuuluu innokkaita kehotuksia. Harhaman sielua valaisevat Nikolain neron salamat, sitä nostelee siivillensä hänen ajatuksiensa verraton rohkeus. Nikolai jatkaa:
— "Venäjän kansan ei tarvitse purjehtia merirosvona vieraissa maissa. Sen ei tarvitse ryövätä toisien kansojen rikkauksia, kun sen viljameren pohjassa maailman suurimmat rikkaudet odottavat nostajaansa…"
Salamat iskevät ulkona. Jyrähdykset käyvät yhä tiheämmiksi. Pajassa lämpenevät mielet. Nikolai puhuu semmoisella innolla ja voimalla ja lämmöllä, että puhe huumaa kaikkia. Hän jännittää kuulijoittensa tunteita, kuin viulunkieliä. Nyt jatkaa hän taas:
— "Me venäläiset emme tarvitsekaan orjien apua. Me itse kykenemme vaikka vuorien pohjalle sukeltamaan, rikkauksia noutamaan… Maamme on kuin meri, jonka vetenä on viljan kasvuvoima. Me voimme siitä ammentaa rikkautta, kuin vettä merestä… Venäjän oikeat pojat eivät siinä työssä huolikaan vierasta apua…"
— "Eivät!… Eivät!" — keskeyttävät venäläiset. Seppä on vetänyt vireeseen heidän ylpeytensä viulunkielet, Kaatja katselee sulhastansa, kuin aroseudun komeaa päivänkangastusta. Harhaman henki tapailee puhujan neron siivenkärkiä. Hän katselee häntä, kuin maailman vapahtajaa, joka on noussut saarnaamaan orjille vapahdusta.
— "Puhu!… Puhu!" — kehottavat jotkut. Puhuja leimuaa tulena:
— "Tähän asti olemme me takoneet rautamme kahleiksi ja miekoiksi. Siksi olemme me puuauralla kaivaneet aarretta Venäjän viljameren pohjasta. Tuvissamme on sen johdosta asunut nälkä ja pimeys. Me olemme verellämme kastelleet vieraiden kansojen vainiot, mutta omilla jokivarsillamme kuivaa vilja veden puutteessa, sillä ei ole ollut niiden kastelijaa, koska poikiemme on täytynyt värjätä verellänsä vieraita maita. Miekoillamme olemme me silponeet naapurikansojamme, mutta omilla nurmillamme jää heinä niittämättä viikatteiden puutteessa. Huutomme olkoon nyt: Kaikki kahleet auranraudoiksi! Kaikki miekat viikatteiksi!… Kansat vapaiksi!…"