* * * * *
Ulkona raivosi yhä rajuilma. Taivas vuoti, kuin seula. Mustat pilvet vyöryivät likellä maanrajoja raskaina vesivaippoina, rajusään ajamina. Vallitsi öinen pimeys. Salamat sinkoilivat ristiin rastiin… Takaa-ajajat kiiruhtivat juoksuansa tavataksensa Nikitinin erään rantalehdon kohdalla, yksinäisellä tiellä, jota myöten hänen piti kulkea. Silloin tällöin avautui musta taivaan vesivaippa ja kirkas salama iski takaa ajajien eteen. Väliin satoi salamia rankkana. Taivas tohisi. Pauhu ajeli pauhun kintereillä.
Takaa-ajat juoksivat voimainsa takaa. Eräässä paikassa teki tie mutkan. Oli kierrettävä muuan yksityinen puisto. Sanattomina, kuin sopimuksesta, tölmäsivät juoksijat suoraan. Lauta-aita rusahti sortuessaan. Mutta toisen sivun aita oli luja. Äänettöminä heittäytyivät miehet sen yli. Kuolema tuntui kierivän kantapäillä. Salamat aivan kuin ruoskina piiskasivat, kiirehtien juoksijoita.
Jo tulivat he rantalehdon kulmaukseen. Nikitin käveli rauhallisena sen ohi kulkevan kadun puolivälissä. Hurja juoksu alkoi. Jos Nikitin ehtisi vielä muutaman sata metriä etemmä, voisi sattua vahtipoliisi näkemään tapauksen. Rajusää tuntui yltyvän. Taivas herui hetteenä. Salamoita satoi punaisenaan.
Takaa-ajajat juoksevat, kuin kuoleman kynsissä… Pelissä on muutakin kuin oma elämä. Ei mistään tarvita sopia… Ei puhuta mistään. Käsissä ovat kuoleman pelin viimeiset kortit…
Jo lähenevät he Nikitiniä… Matka vahtipoliisin paikalle on täpärällä… Takaa-ajajat eivät huomaa enää rajuilman pauhua, eivät rankkasadetta ja salamatulitusta. Kaikki himmenee yhdeksi punakirjavaksi. Kaikki ajatukset tarraavat siihen yhteen asiaan: elämän ja kuoleman arpapeliin.
Sade valuu virtana. Katu virtaa jokena. Taivas rätisee. Harhaman valtaa halu tehdä se teko yksin, ennen muita. Hän juoksee kuin hullu, ehtiäksensä toisten edelle. Epäselvänä laskee hän miten "se tehdä". Hän laskee: "Juoksen eteen… katson silmiin terävästi ja sanon: 'Juudas!'… Mitähän se ajattelee silloin?… Ja ehtivätköhän toiset siihen?" — mietti hän juoksuansa kiiruhtaen…
Ilma synkkenee pimeäksi yöksi… On jo sydän yön aika… Paikalla ei näy ketään. Rajuilma on karkottanut öisetkin kulkijat koteihinsa.
Harhama laskee laskujansa… Taas välähtävät salamat… Nyt saavuttavat he jo Nikitinin… He loikkaavat varpaisillansa, kuin kissat, ettei Nikitin kuulisi… Se on tarpeetonta… Myrskyn kohinalta ei kuulu mitään…
Vesi purskahtelee ja roiskuu kissamaisista askelista. Takaa-ajajat loikkaavat tiikereinä. Vielä hyppäys. Harhama on muiden edellä… Hänessä herää kunnianhimo… Saada sanoa: "Minä sen tein"… "Kun ehtisi vaan sanoa sen: 'Juudas!'" — laskee hän vielä. Nyt syöksähtää hän jo Nikitinin eteen… Hän pyörähtää nopeasti rauhallisesti kulkevaa Nikitiniä päin… Ladattu browning on jo ojona.