Taivaan kannella vyöryivät vielä riippuvat vesivaipat. Ne myllertelivät mustina, uhmaavina. Salama sävähteli vielä silloin tällöin terävänä, punaisena. Harhama ja Nikolai lähtivät samaa tietä tapahtumapaikalta. Synkkinä, sanattomina kulkivat he. Kumpikin halusi sisimmässänsä toisellensa jotakin sanoa, mutta pelkäsi samalla koskea siihen asiaan… Se oli heille, kuin tulinen rauta. Se poltti heissä nyt ilmitulemisenkin pelon…
Ajatuksettomina saapuivat he eräälle portille ja istahtivat sen edustalla olevalle penkille, ikäänkuin ennalta tehdystä sopimuksesta. Se oli sama penkki, jolla Harhama oli istunut munkki Pietarin kanssa hääyönänsä, jäisessä talvi-ilmassa, kuun kylmän sädetulvan valelemana. Harhama muisti sen nyt äkkiä… Sanattomina, murhan synkeä muisto mielessä istuivat he kauvan rankkasateen pieksäminä. Viimein huokasi Nikolai raskaasti ja lausui mutisten:
— "Ah!… Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta…"
He istuivat vielä kauvan aivan sanattomina, mielet mustina mujuina. Viimein nousivat he, kuin sopimuksesta. Kuului kaksi lyhyttä huokausta. Käsi puristi kättä ja he erosivat…
Päivän koittoon kuleksi Harhama yksiksensä, muistamatta, missä. Häntä nakerteli ilkeänä hiirenä yksi ainoa ajatus. Hän mietti: "Olikohan se minun browningini, joka laukesi, vai sen toisen?… Sillä yksi ainoa laukesi…"
Hän kohotti jo sadasti aseensa, katsoaksensa, oliko sen luotireikä tyhjä… Sadasti laski hän taas aseensa alas sitä katsomatta… Hänestä tuntui, että luotireijästä, jos se on tyhjä, näkyy tulinen helvetti ja Nikitin, joka huiskuttelee veristä nenäliinaansa, seisoo keskellä helvettiä, katsoo häneen kalman kalpeana, pää taaksepäin hartioille retkahtaneena. Ja hän ei uskaltanut katsoa…
Päivä oli valennut, kun hän likomärkänä saapui kotiansa. Hän peitti aseensa, paljastamatta itsellensä sen salaisuutta ja mutisi: "Jos se luoti on säilynyt, on se säilynyt itseäni varten…"
Turtuneena, tylsistyneenä yritti hän nukkua. Sormet tuntuivat silloin uppoavan Nikitinin rintaan, luotien lävistämiin reikiin. Hän hyppäsi vuoteeltansa ylös ja puistalti kauhuissaan käsiänsä, ikäänkuin karistaaksensa sormien päistä tiuhkuvan veren, tai niitä pureksivat ilkeät hiiret…
Väki tanssi, kun viulut olivat viritetyt.
Elämä on tulikuuma kukka…