Viulut vingahtivat kenraali Pawlofin huvilan loistavassa salongissa. Orkesterin johtajan tahtipuikko laskee ja viulujen kielistä alkavat vuotaa valssin lumoavat sävelet. Venäjän ylhäisön pojat, notkeavartaloiset hovipaashit ja henkivartioväen nuoret upseerit kumartavat kohteliaasti kauneille, ylhäisille naisille… Naiset nousevat ja asettavat kätensä sulavasti tanssittajiensa olkapäille… Miehet kietovat kätensä hoikan vyötäisen ympäri… Soitto kiihtyy. Parit pyörivät lattialla keveinä, kuin sävelaaltojen vieminä… Loistavat puvut, arvomerkit ja jalokivet vilisevät tanssien pyörteissä… Naisten hienot hameet hulmahtelevat köykäisinä, kuin utu, ja niiden alta vilahtaa pieni, kaunis kenkä, jonka kärki tuskin koskee lattiaan.
Jo hengästyvät neitoset. Notkeat tanssittajat vievät heidät paikoillensa levähtämään… He vilvottelevat hengästyneitä kalleilla viuhkoilla… Naiset hymyilevät… Miehet kuiskailevat hienoja kohteliaisuuksia…
Parit vaihtuvat, tanssi jatkuu ja neidot punehtuvat hengästyksestä… Hetkeksi taukoaa sitten soitto ja pulahtaa iloinen puheen sorina. Kohteliaisuudet pulppuavat, kuin lähteen vilpas lorina. Ne helmeilevät huulilla, hiottuina, hienoina… Huolettomat neidot nojaavat sulavia vartaloltansa pehmeitten istuimiensa selkämyksiin. Silmä säteilee onnea… Kohteliaisuuksiin vastataan naisen parhailla: Väliin helähtää vastauksena vallaton nauru, väliin kiehtova hymy, väliin silmäys, josta taivaat avautuvat…
Puhelu jatkuu… Jalokivet hohtavat, naisten paljaat rinnat kohoilevat huounnasta… Huone on täynnä tuoksuavia kukkia… Ne kilpailevat kauneudessa naisen, tuoksussa hajuveden kanssa… Hieno kiemailu heilahtelee jo hapsena huoneessa. Kaikki peseytyy jalokivien hohteessa, ui tuoksussa, kylpee sävelissä…
Sitten vingahtavat taas viulut ja niiden kielistä alkaa virrata tulinen mazurkka. Notkeat miehet kumartavat taas naisillensa… Naiset helähtävät taas istuimiltansa perhosparvena, tai loistavana ihmiskukikkona. Nopsina asettuvat he tanssiin kumartajiensa rinnalle, silmät ilosta loistavina… Mazurkka vuotaa viuluista virtana… Lattialla aaltoilee Venäjän nuori ylhäisö häikäisevässä sävel- ja valomeressä, jalokivien ja kunniamerkkien välkkeessä… Soleavartaloiset naiset lentelevät tanssittajien kainaloissa, kuin kauniit perhoset… Pienet jalat tekevät kauniita liikkeitä, hipaisevat lattiaa, kaartuvat kauniisti, taipuvat sulavina… — Parit pyörähtävät… Keveä hame hulmahtaa utuna… sen helma kauniina unelmana… onnen sumuna… verhona… Pikkuinen kengän kärki tuskin hipaisee laattiaa… Avonaiset rinnat punehtuvat, katseet ovat arkoja lintuja…
Ilta kuluu… Kohteliaisuudet pulppuavat yhä vilkkaampina, häilähtelevät naisen hienona ihona… perhosena… kukan värinä… Kiemailu käy lumoavammaksi, silmäykset yhä kiehtovammiksi… Naiset lämpenevät. Siellä täällä nojaa neitonen jo hellänä nuoren tanssittajansa rintaan… Hän haaveilee onnesta… lemmestä ja onnesta… häistä ja onnesta… ikuisesta rakkaudesta ja onnesta…
Elämä kukkii… nuoruus on vallatonta viiniä… Mies kietoo naisen käsivarsillansa… nainen kiehtoo miehen katseillansa… Kiemailu kutoo kaunista verkkoansa… Ihmispoven armaimmat avautuvat…
Yö hymyilee jo lämpimänä… Naiset tuutivat tanssittajiensa syleilyissä… Viulu soittaa tuutulaulua… Neito kätkeytyy tanssittajansa rintaan, kuin lintu varvulle, pääskysenpoika pesäänsä… Hän tahtoisi siihen jäädä… nukahtaa onnenutuihin… Silmäluomi laskee jo aran silmän päälle… Katse käy vältteleväksi, araksi, ujoksi, kuten sen, joka on ensi kertaa tavannut itsensä lemmen maailmasta…
Venäjän ylhäisö kuhertelee hienosti, kauniisti, huolettomana, kuin lintu varvulla… perhonen kukassa… Kuuluu iloinen puheen sorina… Joskus pulahtaa naurahdus… Väliin puhkeaa kaunis ihastuksen huudahdus… Kaikki käy luontevasti… kauniisti… sulavasti… Kaikki vuotaa, kuin kangaspuilta…
Kaikkialla hohtaa, kuin kesäpäivä taivaanlaella kaunis: "Elämä on onnea".