* * * * *
Ulkona valkenivat yön pellavat nurmikoilla, kesäyön kelmeänä valona.
Eräässä sivuhuoneessa istui tanssin väliaikana Harhama ja puhui paroonitar Lichtensteinin kanssa, joka oli heittäytynyt sohvaan huolettomana, tanssista hiukan hengästyneenä… Harhama oli saanut tietää, että paroonitar oli kenraali Pawlofin perejuhlien ja vastaanottojen välttämätön vieras ja pyytänyt sentähden suosijoitansa laittamaan niin, että hänet kutsutaan myös. Hänen toivomuksensa oli täytetty. Hänet esiteltiin Pawlofin pereelle ja hän pääsi sen ystävyyteen. Nyt oli hän tullut kutsuille nuoren paroonitar Roslingin ja hänen veljensä seurassa, ja paroonitar Rosling esitteli hänet Lichtensteinille noin muka sattumalta, Harhaman omasta pyynnöstä…
Paroonitar Lichtenstein oli syntyänsä venäläinen ruhtinatar, nuori, harvinaisen kaunis, ihmiskauneuden kukka, hemmoteltu perhonen, nuoruuden ja kauneuden loistaviin vaippoihin puettu naisen sulouden, viehkeyden ja kiemailun itseoikeutettu kuningatar. Hänen sielunsa oli ihmisonnesta ja hemmottelusta puhennut kukka, jota taide ja rikkaus olivat kastelleet, valaisseet ja hellineet… Hän oli ollut yhden vuoden naimisissa ja erilaisia huhuja liikkui hänen miehensä äkillisestä kuolemasta. Jotkut luulivat sen tapahtuneen hänen nuoren vaimonsa toimesta… Hän oli rikas. Miehensä jättämä omaisuus muodosti yhdessä hänen oman omaisuutensa kanssa suuremmoisen pääoman. Hänen ympärillensä kokoutui kohta miehen kuoltua loistavia ihailijoita perhosparvittain, mutta hän pysyi niille kylmänä. Hän kukoisti omalle kauneudellensa. Salaneuvos Regime, jonka vallankumouksellinen järjestö oli määrännyt murhattavaksi, oli ainoa, jonka kanssa hän oli läheinen ystävä. Mutta se ystävyys oli salainen. Ainoastaan pari uskotuinta siitä tiesivät, aavistaen sen ystävyyden olevan enemmänkin, olevan suhteen. Harhama oli siitä saanut tiedon sattumalta ja siihen luottaen toivoi hän paroonitar Lichtensteinilta saavansa urkituksi tiedot salaneuvos Regime'in matkoista, joita pidettiin salassa, ja etsi sopivaa tilaisuutta saada tutustua hänen kanssansa. Nyt oli hänen halunsa toteutunut.
Paroonitar Lichtenstein oli kuullut Harhamasta puhuttavan parin hänen mieltänsä kiinnittävän asian yhteydessä, Silloin oli hän lausunut, että hän haluaisi Harhamaa nähdä, kuten kuriositeettia, outoa olentoa. Hän katseli nyt tämän miehen luisevia kasvoja mielenkiinnolla. Harhama oli ensimäinen suomalainen, jonka kanssa Lichtenstein oli puhunut, ja se vielä lisäsi hänen haluaan tutustua Harhaman sieluun. He olivat puhuneet pitkän aikaa Shakespeare'ista Venäjän näyttämöllä, kun paroonitar Lichtenstein käänsi puheen kesäsesongiin. Hän kertoi itse jääneensä kesäksi, vastoin tapaansa, Pietariin, jossa asui huvilassansa. Kun Harhama kohteliaasti sanoi oudostuvansa sitä ja ihmetteli, kuinka hän voi viihtyä kesäisessä, verrattain tyhjässä Pietarissa, jossa kesäisin kaikki "high life" [ylhäinen elämä] on lakannut, huudahti paroonitar sulavasti:
— "Ah!… Minun aikani menee kuin siivillä. Päivät lentävät aivan perhosina, joita ei saa kiinni… Minä olen oppinut jo elämäntaidon, le savoir-vivre'in… Tiedättekö millä estetään… miten minä sanoisin, no: elämänikävä… l'ennui de la vie…?"
— "Kyllä… Ehkä… Sanotaan että kauniit perhoset ihailevat omia siipiänsä. Mutta…"
— "Noo… Mitä 'mutta'?" — keskeytti paroonitar Lichtenstein Harhaman vastauksen, sulavasti naurahtaen ja vilkaisten häntä vallattomalla, kiehtovalla katsahduksella.
— "Tietääkseni Te, paroonitar, ette ole niin itsekäs… Te sallitte muidenkin Teitä ihailla", — lopetti Harhama kohteliaasti.
— "Ai!… Kuinka Te sanotte!… Kiitos hienosta kohteliaisuudesta!" — naurahti paroonitar Lichtenstein… "Se oli les plus gracieux complimenis" [hienoin kohteliaisuus, mitä olen kuullut.]