— "Sinun palvelijasi eivät väsy. Työsi ei pysähdy. Edessäsi on
Jehova pakkasen viima, tai tuulen ahava", — pauhasi enkelien vastaus.
Uudet näyt ilmaantuivat taustalle: Tuomituiden joukot kulkivat tulisissa kahleissa. Synkkinä kävivät he tulista kuilua kohti… Tie oli tuli-okaista… Taivaalla hohti punainen pilvi… Tulihituset laskivat pilvestä, kuin punainen lumisade… Kahleet polttivat käsiä, tulihituset ihoa… Portot vaikeroivat… Heidän sieluistansa tippui lika tulena… Varkaat kiemurtelivat, kuin käärme tulessa, kasvoilla kauhun ilme.
Kamala on kadotettujen kulku, tuskallinen niiden taival.
Taaempana kulkevat huusivat kostoa edellä astuville, esimerkin antajille. Se huuto tunkihe kuin tulinen miekka etumaisten läpi… Hätähuuto nousi silloin onnettomista, kuin savu miekan polttamasta lihasta.
— "Armoa, armoa, armoa!" — sekaantui vihlovana valituksena jälestä tulevien huutoon: "kostoa, kostoa, kostoa!"
Perkele katseli epätoivoisten kulkua voitonhymy huulilla, ihastuneiden palvelijoiden veisatessa riemulaulua. Sen laattua puhui hän, kavala ilme kasvoilla:
— "Nykyään on syntynyt uusi, joukkoihminen. Kokonaiset laumat ajattelevat samoja ajatuksia, kuin lampaat. Ne hyppäävät kellokkaan jälestä minun valtakuntaani aivan sen vanhan keritsijän sylistä, kun vaan napsaamme sen kellokkaan. Saiturin keritsimet saavat silloin tyhjinä raksutella. Hah, hah, haa!"
— "Hah-hah-haa! Jehova on sinun edessäsi, kuin savu tulen suhteen!" — yhtyivät enkelit Perkeleen riettaaseen nauruun. Perkele jatkoi:
— "Ihmiset eivät ole enää vapaita yksilöitä. Ne kulkevat ja ajattelevat laumoittain yhteiskunnallisten liikkeiden ja puolueiden valjaissa. Meidän täytyy vaan temmata niiden liikkeiden ohjakset Jehovan kädestä, ja: lauma on meidän. Nyt ei enää tarvitse nostaa kaldealaisia jokaista Jobia erikseen lyömään, vaan: Noin!" — Perkele löi käärmeellä ilmaa kuvaavasti. — "Isku vaan… tehdas tai pankki on nurin ja tuhannet leivättä… Ymmärrättekö?"
Palvelijat vaikenivat. Jokainen oli ymmällä. Perkele veti suunsa ivanauruun ja selitteli: