— "Ihmiskunnan omaisuudet täytyy pitää taitavien käsissä. Jos ne jaettaisiin kaikille tasan, laskeutuisivat joukot, kuin krokodiilit liejuun niitä syömään, kunnes kaikki olisi lopussa. Ja tulevana vuonna täytyisi ihmiskunnan tarttua kerjäläissauvaan. Jokainen semmoisille joukoille heitetty liika muru on ihmiskunnan omaisuuden tuhlaamista… no, ellen sanoisi sen kassankavallusta ja varkautta…"
— "Ja ne riettaat opettavat, että ne, jotka hoitavat ihmiskunnan omaisuutta, etteivät ne joudu maankiertäjien tuhlattaviksi, ovat muka varkaita… Katumattomat!" — tarttui Pawlof yhä kiihtyen, vihastuen.
— "No vähäpä sitä muuta hulluutta saarnataan!" — pisti Geldners.
Keskustelu jatkui. Orkesteri soitti. Venäjän ylhäisö tanssi perhosina sosialismin punaisen haamun ympärillä. Pawlof ja Geldners kumoilivat sosialismin oppeja nerokkaasti… rohkeasti. Harhaman ainaiset epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa. Eivät sosialisminkaan opit, eivätkä vallankumouksen terässormet voineet niiden mätäpesiä puhtaiksi puristaa. Hänen maallisten epäilyjensä idut puhkesivat alati uusina siitä suuresta epäilystä, joka etsi Jumalaa äärettömyyden rantojen takaa… Joukkoviha oli vaan tarttumana arpeuttanut sen vuotavat haavat.
Kenraali Pawlof jatkoi puhettansa:
— "Vapaa kilpailu ja siihen perustuva yksityinen omistusoikeus ovat ihmiskunnan kehityksen peruskiviä. Ne muodostavat ihmiskunnan seulan. Kyvytön aines, joka ei kestä kilpailussa, sortuu siinä seulassa paheisiinsa, tai nälkään, ja jälelle jää rautainen ja kykenevä aines. Jos vapaa kilpailu ei polkisi huonointa ainesta häviöön, sikiäisivät ne, kuin eläimet ja täyttäisivät maan veltoilla ihmislonkeroilla. No ajatelkaa!… Sehän olisi eläinkuntaa kohti kulkemista. Katsokaa neekereitä, joilla on sosialistinen yhteiskunta, mitä eläimiä ne ovat… Ihmiset eivät kohoa eläintä korkeammalle, ennen kun ne tekevät tulisen seulan, vapaan kilpailun, joka seuloo niistä eläimet vähä-vähältään tautiin ja puutteeseen ja häviöön."
Harhama ei voinut vihastua, sillä hän näki kenraali Pawlofissa oman itsensä sairaloisuuden terveen ilmiön: ihmisten halveksimisen. Ei hän myös kyennyt tajuttavasti käsittämään, mikä hänen puheessaan oli oikeaa mikä väärää. Hän ärtyi siitä vaan sokeasti sen aatteen puolesta, jonka urkkijana hän oli. Kenraali Pawlof käveli kiihtyneenä edestakaisin ja jatkoi:
— "Ajatelkaa, parooni: Ihmistyö ei keskimäärin riitä takaamaan kaikille semmoista toimeentuloa, jonka turvissa voisi ihminen kohota työeläimestä ihmiseksi… Silloin ei ole muu neuvona, kuin vapaalla kilpailulla seuloa parhaat ihmisiksi ja loput polkea niiden ruokkijoiksi…"
Ja yhä kiihkeästi edestakaisin kävellen:
— "Sillä hävitetään samalla se kelvoton aines, tukahdutetaan se ja estetään huonontamasta sukua ja täyttämästä, kuin rikkaruohot, maailma ihmisloikareilla, jotka venyisivät, kuin haisevat krokodiilit Afrikan järvien liejuissa… Niiden sikiämistähän ei voida lailla estää ja kieltää. Täytyy siis turvautua seulaan ja seuloa sillä ihmiseläimet ihmisistä häviöön…"