Harhama takertui puheeseen, kuin hyttynen hämähäkinverkkoon. Hänen oma ihmishalveksumisensa nosteli päätänsä, mutta vajosi taas hänen sielunsa nykyiseen yleiseen kuohuntaan, josta vallankumous nosteli veristä päätänsä kaikkea muuta voimallisempana. Hänen asemansa kavalana urkkijana oli hänelle se tulineula, jonka kärellä hän istui. Sen pisto nosti hänessä alati kumouksen verihaamun kuristamaan muun tukehduksiin. Kenraali Pawlof jatkoi korskeana:
— "Ihmiskunnalle on edullisempaa, että sen muodostavat tuhat rautaista ja henkisesti kehittynyttä olentoa, kuin että sen muodostaa tuhannen miljoonaa velttoa, laiskaa, kyvytöntä loikaretta… Ne verenimijöiksi kohonneet — jos niin saan sanoa — ovat juuri ihmiskunnan kehityksen ensimäiset tekijät. Niiden velvollisuus, suora velvollisuus on polkea kykenemättömät häviöön… polkea ne hiiteen, joko nälän, tai paheen kautta… Se on seula, joka toimittaa valinnan matemaattisella tarkkuudella. Se vapauttaa ihmiskunnan elättämästä turmiollisia kuhnureita, estää ihmisen huononemasta ja vaipumasta eläimellisyyteen… Ah, parooni!… Se on luonnonlaki ja siksi sitä ei, jumalan kiitos, hävitä mitkään sosialistiset hulluttelut… Ne meluavat aikansa ja sitten alistuvat luonnonlain alle aivan nöyrinä… alkavat haalia tavaraa ja hyviä päiviä ja polkea veltot jalkoihinsa s.o. hävittävät kelvottoman aineksen… Terveydeksenne, parooni!… Lakeija!"
— "Mitä suvaitsette käskeä?"
— "Täytä paroonittaren ja herra Harhaman lasit!" — komensi Pawlof.
Lakeija täytti käskyn. Paroonitar Lichtenstein kuunteli puhetta hämillänsä, kuin hieman hätäytynyt tyttö. Marmorivalkea, paljas décolleté-rinta kohoili hermostuneista hengityksistä. Hän nojasi kiehtovaa vyötäistänsä sohvan kaiteeseen. Toinen rinta oli puristuksesta hieman pullistunut, pehmeänä, puhtaana. Briljanttikoristuksen jalokivi pisti sille puvun reunaman yli ja paloi taas sen hienolla hipiällä kirkkaana tulena. Sen palopiirissä häikäisi rinnan iho silmää… Hienonhieno verisuoniverkko häämöitti sinisuortuvana sen hipiän alta… Se heitti kuvansa katsojan silmään… lämpimänä… herkullisena… hivelevänä… antoi silmän sen viedä vireenä toivotuille perille… lähti aroille matkoille… hienoille… hellille poluille… aistien lymysijoihin…
Veristen mietteittensä kutoutuessa huomasi Harhamakin sen kuvan…
Lapsellisen avonaisella äänellä, hieman surullisena, hämillänsä, puuttui paroonitar Lichtenstein taas puheluun:
— "Mutta, kenraali!… Minä en ymmärrä… Tai… se on… Miten esimerkiksi minä imisin toisten verta, kun elän omalla omaisuudellani… En nauti edes eläkettä…"
Pawlof keskeytti hänet reippaasti:
— "No, heittäkää ne!… Vähänpä ne puhuvat hävyttömät… Puhukoot!… Hiis heistä!… Te olette perhonen… kaunissiipinen perhonen, ja mitä olisi maailma ilman koreita perhosia?… Mitä useamman tarpeettoman hyönteisen hävitätte, sen parempi… Yhdestä tyytymättömästä päästään joka puremalla… Maljanne, paroonitar!" — Ja vieraiden puoleen kääntyen lopetti hän: "Herrat! Kauniiden naisten maljat!… Kaikki naiset ovat kauniita… Eläkööt!"