— "Eläkööt!… Eläkööt!" — vastasi ihastunut vierasjoukko. Pawlof kääntyä taas puhumaan parooni Geldnersin kanssa, kysyen:
— "Miten voimakkaaksi luulette kehittyvän sosialistisen liikkeen?"
— "Se riippuu siitä, miten hallitus ymmärtää sitä hallita. Senkin liikkeen keskuudessa voidaan kultamunaa vieritellä… Ja useimmat sen johtajista etsivätkin juuri sitä… Paras on heittää se kultamuna myös eri työryhmien kesken kierimään, eikä yksin johtajien kesken", — vastasi puhuteltu huolettomasti.
Viimeiset sanat puhalsivat taas Harhamassa kytemään sen suuren asian, jonka urkkijana hän oli tässä loistavassa seurassa. Joukkovihan tarttuma alkoi taas arveluttaa hänen epäilyjänsä, jotka olivat heränneet niiden puheiden johdosta, joilla kenraali Pawlof ja parooni Geldners nerokkaasti kumoilivat sosialististen oppien pätevyyden. Ylihuominen verinen aamurusko loimotti hänelle houkuttelevana. Parooni Geldnersin satimekkaat puheet ja niiden kyynillinen häikäilemättömyys puhalsivat hänessä kytevään kekäleeseen. Omissa silmissänsä hän kohosi taas sen uuden voiman edustajaksi. Viha alkoi hulmautella hänessä liekkejänsä, kuin turpeen alta nouseva tuli, katkerana, rajuna, mutta itsetiedottomana. Se viha ei tutkinut mitään, ei kysellyt mitään. Se kulki joukkovihan maininkina, temmaten kenen sattui. Sen tunnussanana oli: "Sama se, ketä vihata!" Niinpä hän läsnäolevista paroonitar Lichtensteiniä vaistomaisesti sääli. Vähät siitä, että hän oli yksi pääsyyllisistä! Hän katseli häntä kuten lasta, joka huviksensa sytyttää makuuvaatteensa tuleen… Harhama oli vihassansakin epäilyksen kinoksessa kahlaaja, joka polkaisi sinne, minne jalka sattui. Mutta hänen olemuksensa ydin: epäily, oli taas vireille puhallettu ja se nosti uhmaavana päätänsä kaiken seassa. Hän alkoi sotkeutua omiin ajatuksiinsa.
Komeapukuiset lakeijat juoksivat taas huoneissa, makeisia ja hedelmiä tarjoillen. Samppanja helmeili vaahtona. Orkesterin säveleet valuivat virtanaan viulujen kielistä. Puheen sorina oli kukkeimmillaan… Venäjän suuruuden ajatus oli läikähyttänyt kepeät mielet. Se varjosi kaiken loistavilla väreillä. Elämä kuvastui purppuraselkänä, jonka aalloilla maineenseppeleet lumpeina keinuivat. Saarilla oli ritarilinnat. Niissä odotti tyttö miestä. Niistä etsi mies onnea… Isänmaa oli kohonnut runo-ulappansa syvyydestä… Se oli puhaltanut ihmisten sieluissa vyörymään isänmaan rakkauden loistavat aallot…
Kenraali Pawlofin ja parooni Geldnersin keskustelu jatkui. Se oli kääntynyt suuriin, koko ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Parooni Geldners yritti puhua:
— "Menkäämme etemmä! Ottakaamme koko suuri ihmiskunta…"
— "Ihmiskunta!… Koko suuri ihmiskunta!" — kiivastui kenraali Pawlof keskeyttäen. — "Mikä suuri ihmiskunta?… Ja mikä on ihmiskunta?… Mikä turhan nakertelija Te olette tänä iltana, parooni!… Ihmiskunta on pieni joukko valituita — ehkä muutamia tuhansia — joiden henki jaksaa kohota jokapäiväisyyttä ja aistillisuutta korkeammalle… Kaikki muut, kaikki ne sadat ja tuhannet miljoonat ovat eläimiä… raakimuksia… työjuhtia… kiimailijoita ja työvoiman siittäjiä, jotka eivät kohoa omaa ylettymäänsä korkeammalle. Siinä on koko se suuri ihmiskunta…"
Parooni Geldners yritti taas puhua, kuivana, kylmän ihmisjärjen perikuvana. Hän virkahti:
— "Niin, niin… Kyllä… Te olette siinä oikeassa, mutta virallisesti täytyy kumminkin tunnustaa, että nekin ovat ihmisiä…"