— "Sallikaapas!… Sallikaapas keskeyttää, parooni!" — katkaisi kenraali Pawlof kiihkeästi. — "Ihmisiä!… Kummallista!… Mitä ihmisiä ne ovat?… Virallisia ihmisiä!… Quelle idée! [Mikä ajatus]… Ihmisiä ovat ainoastaan ne, jotka kykenevät tuntemaan ja kestämään ihmistuskan, yleisen suuren maailmantuskan, tuon ihanan ja tulisen ihmishengen puhdistus- ja jalostustulen, sen kiirastulen… Ja se tuli ei ole luotu kaikkia, vaan harvoja valituita varten…"
Syntyi hetkisen vaitiolo. Kaikki päät ikäänkuin kumartuivat, kaikki polvet taipuivat, kaikki äänet vaikenivat maailmantuskan edessä, joka kenraali Pawlofin sanojen loihtimana ilmestyi huoneeseen, kuin tulikuumasta raudasta taottu tuskan lihaksitulemus, polttavaa ikikuumuutta hohtava ja huokuva olento, joka piteli kädessänsä hehkuvaa valtikkaa: elämän suurta tulikuumaa kiekkoa… Se seisoi maailman loiston keskellä, tulikruunu päässä, jalokivien ja kunniamerkkien sen kunniaksi säteillessä. Harhama näki sen tulikuuman haamun silmiensä edessä, tunsi sen polttavan hehkun. Hänen henkensä kyyristyi sen hehkussa kokoon, kuin kuumalle raudalle viskattu käärme. Silmissä sumeni, pimeni. Paroonitar Lichtensteinin kasvoilla säteili joku outo, kärsivä, surullinen ilme, kaunis tuskan väänne, joka hienona suortuvana kulki hänen marmorikauniiden kasvojensa yli. Parooni Geldners vaikeni, mietti jotain, huokasi hieman. Kenraali Pawlof käveli kiivaasti edestakaisin, kasvoilla vakavuuden ja ajattelun kylmä, veretön piirre, jota varjosti hänen kunnia merkeistänsä säteilevä kirkas hohde. Ajatuksissansa jatkoi hän vielä:
— "Ihmistuska on suurin elämänlahja… sen paras… Sitä ei riitä joukoille… Leipä ja ruoska ja niiden oma liha on luotu joukkoja varten, eikä ihmisyyden jaloin helmi…"
Parooni Geldners karisti tuhan sikaristansa ja lausui ajatuksissaan:
— "Niin!… Weltschmerz… Der Weltschmerz." [Maailmantuska.]
Kenraali Pawlof jatkoi vielä ikäänkuin keskusteluun tuskastuneena:
— "Uhritulet ovat luodut ainoastaan jumalia varten palamaan ja maailmantuska ihmisiä suuriksi polttamaan, eikä ihmiskarjaa jalostamaan…"
Sen sanottuansa hän käveli hetken edestakaisin ajatellen jotain suurta, epäselvää. Tuntui kuin olisi elämä kulkenut huoneen läpi, vallattomana tyttönä, juosten, kukissa ja helyissä hohtaen, kukkia sirotellen, häviten nopeasti ja jättäen jälkeensä kaihon ja ikävän. Kepeä seura oli sen huomannut. Oli syntynyt pieni hymyilevä vaitiolo… Kaikki poimivat huoneen läpi juosseen tytön sirottelemia kukkia, nypistelivät niitä, katselivat niiden ihanaa väriä, ihailivat niitä ja ikävöivät sitä vallatonta kaunista tyttöä, sitä huoneen läpi juossutta elämää.
Paroonitar Lichtensteinin kirkkaat silmät loistivat nyt, kuin kyynelien kastelemat jalokivet. Hän näytti ajattelevan jotain syvää… surullista… epäselvää.
Harhamaa häikäisi kenraali Pawlofin puhe ja puhuja kirkastui hänelle joksikin, josta hän ei tiennyt, mikä se oli, ja sen kirkkaudessa himmeni elämä oman itsensä hämäräksi arvoitukseksi, näkymättömäksi tulisuortuvaksi, joka heilahteli kaikkialla, pakeni kaikkialta, hävisi… poltti… haihtui… kiehtoi… raateli… repi ja puhdisti ja kulutti. Hän näki ja tunsi kenraali Pawlofissa oman itsensä sairaloisuuden: ihmisten halveksimisen lihaksi tulleen ilmiön, mutta semmoisen, joka oli puristettu häikäilemättömyyden ja tarmon rautaiseen pähkinänkuoreen. Hän ihaili sitä, lankesi velttona sen eteen: Hän kumarsi hetken ajan omaa itseänsä, omaa sairaloisuuttansa…