Yö kuluu. Elämän hyrske yltyy… Yhä suuremmat ajatukset alkavat kuohua kullan, jalokivien ja arvomerkkien kirkkaassa välkkeessä ja hienon musiikin sävelhyrskeessä… Ihmistunteiden mainingit nousevat helmeilevänä vaahtona, punertavina höyryinä ja heilahtelevat kultahohteesta ommeltuina naisen ja jumalattaren helmoina. Onnen ja kunnian kuplat tanssivat väriloistoisina, viekottelevina, huumaavina, kutitellen kaikki mukaansa ihanaan tanssiin, kauneille morsiusvuoteille, onnen pumpuleille ja ihmiselämän häihin.
Ja sen kaiken ihanan juurella mateli maailmantuska mustana, märkänä matona. Harhama tunsi taas sen huounnan, tunsi sen matelevan olemuksensa jokaista solua ja säijettä pitkin.
* * * * *
Yö solui aamua kohti. Kuu kelmeni käyrällä kaarellansa korkeudessa.
Harhama istui ääneti, koettaen vapautua ihmistuskan tulikynsistä, etsimällä sen unohdusta vallankumouksen verisistä ajatuksista, koettaen sen polttoa jäähdyttää kumousliikkeen tulisilla nesteillä. Hän laski taas sitä ylihuomispäivää… miten "se" olisi tapahtuva… ja mitä hän silloin tuntisi… ja mitähän muut ajattelisivat… Hän mietti… sotkeutui epäilyihinsä… hajosi… tuli surulliseksi…
Ja miettiessä kohtasivat hänen ja paroonitar Lichtensteinin katseet toisensa. Harhama värähti. Hän tunsi sielussansa rotan terävien hampaitten nakertelua… Paroonitar Lichtenstein oli surullisen, hajanaisen näköinen. Jotakin miettien kysyi hän Harhamalta:
— "Miksi ihmiset ovat minulle pahoja?… Olenko minä tehnyt heille mitään pahaa?… Katsokaa: Minä annan kaikille juomarahaakin niin runsaasti… Ja esimerkiksi dame de chambre'ia minä pidän aivan kuin ei hän olisi palvelija, vaan… Niin, minähän jo kerroin: Minä kutsunkin häntä Ljuusenjkaksi…"
Harhama istui tulisella neulankärellä. Paroonitar Lichtensteinin äänessä oli niin paljon luottamusta ja avomielisyyttä. Ja hän oli sitä käyttänyt ansana, johon oli suistuva ehkä se ainoa, joka oli tälle naiselle edes jonkin arvoista… Ja lisäksi hän näytti niin lapselta… voimattomalta… kauniilta… kiehtovalta ja surullisen loistavalta ihmiskukalta… Kaikilla sielunsa voimilla hapuili Harhama taas sitä vihan silmukkaa, joka kuristaisi hänessä tukehduksiin sen tunteen joka häntä nyt kalvoi. Katse harhaili elottomana. Otsalle nousi ryppy.
— "Olenko minä tehnyt mitään pahaa?" — toisti paroonitar
Lichtenstein surullisena.
— "Ette… Ette… Ette Te," — vastaili Harhama.