— "No, kukas sitten?" — jatkoi paroonitar avuttoman näköisenä, alakuloisella äänellä.
— "En tiedä, paroonitar… Ei kukaan… ja kaikki… Elämä se on paha ja polttaa ihmistä, kuin tulikuuma kukka… kuten Te suvaitsitte kauniisti sanoa," — tapaili Harhama vastausta.
— "Miksi Te nyt niin puhutte… noin surullisesti ja salaperäisesti?" — keskeytti hämmästynyt paroonitar Harhaman, lisäten: "Niin se on, että… Mutta" — katkaisi hän — "miksi se minuakin, ja juuri minua sitten tahtoo polttaa?"
— "Niin, kuka sen tietää… Kauniit perhoset herättävät aina ensimäisinä perhosten kiduttajien huomiota," — tapaili Harhama jotain vastata.
Ja aivan kuin jonkun käden painamana alkoi Harhama taas vajota yhä syvemmälle niihin maaperiin, joissa elämänkysymys on aina tulikuumana kukkana edessä. Paroonitar Lichtenstein oli vaiti. Elämä, se näkymätön suortuva, kulki hänen lävitsensä, kuin leikkelevä jouhi. Se kysymys häilähti hänelle harmaana hapsena. Hän hapuili sitä, kuin lapsi kaunista saippuakuplaa. Ja Harhamalle se helotti silloin tulikuumana kukkana, jonka myrkyllistä hehkua hän hengitti.
Pitkän vaitiolon jälkeen puhui paroonitar Lichtenstein taas
Harhamalle aivan hajanaisena, kysyen:
— "Tunnetteko Siperialaista noitaa?"
— "Anteeksi, en… Se on: olen kuullut…"
— "Hän asuu Morskaja-kadun varrella… Hän ennustaa aina oikein," — katkaisi paroonitar nopeasti.
— "Vai niin!" — virkahti Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi: