— "Teidän pitää käydä häneltä kysymässä kohtaloanne… Hän on nyt hyvin muodissa… Hän on jo vanha nainen, semmoinen hyvin kummallinen… Minä olin hänen luonansa ja hän ennusti… Tahdotteko kuulla?"
— "Olen kiitollinen, jos luotatte niin paljon, että uskotte salaisuutenne," — myönnytteli Harhama uteliaana. Kaiken seassa nosti hänessä taikausko nopeasti päätänsä.
— "No niin! Minä olin silloin onneton… kuten jo sanoin… Olin hyvin onneton… Se oli silloin, kun Anna Pawlowna puhui Teistä. Poikkesin silloin häneltä kysymään. Ajattelin, että jos hän jotain voisi neuvoa… Hän tiesi kertoa koko minun elämäni… Lisäksi hän ennusti, että joku salaperäinen mies vaanii minua, kietoutuu minuun käärmeenä ja tuottaa onnettomuutta", — kertoi paroonitar Lichtenstein surullisena, miettivänä.
Harhamaan se sattui, kuin naskali. "Olenko ehkä minä se ennustettu?" — kysyi hän itseltänsä. Elämän rotta kalusi taas hänen luitansa, taikausko leimahti hänessä jo ilmituleksi. Hän tahtoi kuulla enemmän, luullen sen salaperäisen miehen häntä tarkottavan. Kiihkoisena kysyi hän:
— "Ennustiko hän muuta?… Esimerkiksi siitä miehestä?"
— "Malttakaas nyt!… Ai, niin! Hän puhui jotain semmoista, että minä annan kukkia eräälle salaperäiselle miehelle, joka panee käärmeen niitä kukkia vartioimaan ja se mies tulee suureksi… kirjoittaa jotain, joka tuo onnea… Ja kaikkea semmoista", — vastasi paroonitar Lichtenstein muistellen, hitaasti puhuen.
Se oli Harhamalle taikauskon viitta, jonka puhuja heitti hänen hartioillensa. Hän oli juuri saanut kukkia paroonitar Lichtensteiniltä ja ennustuksessa mainittiin kirjan kirjoittamisesta… "Siis sama, kuin pohjolaisnoidan ennustus!" — mietti hän ja hänen silmiensä eteen avautui salaman-nopeana Jumalaa vastaan suunnittelemansa teoksen ajatus. Se avautui, kuin Jumalan asunnon akkuna, josta näkyi koko maailman kunnia, sen seppeleet ja ylistykset, jotka himmensivät vallankumouksenkin houkuttelevat veri-udut. Hänen sielunsa vapisi, värisi, kiemurteli. Hän tahtoi tietää enemmän. Hän kyseli kiihkoisesti:
— "Eikö hän ennustanut muuta?"
— "Ei… Elämä on niin hämärä… niin hämärä… niin… No, ei maksa puhua", — vastaili puhuteltu surullisena.
Harhama huokasi raskaasti. Syntyi taas pitkä äänettömyys. Paroonitar Lichtenstein mietti jotain aivan hämärää. Rinta kohoili houkuttelevasta hengityksestä, hellänä, pehmeänä, armaana. Koko vartalo vavahteli hentona kiehtovana käärmelauluna, huulet hehkuivat kypsistä suudelmista ja silmistä häämöitti raukea hurmaava katse hienona onnen-utuna. Hän kylpi jalokiviensä välkkeessä, valon, ylellisyyden, kukkien, rikkauden, runouden ja suuruuden keskellä, kietoutuneena nuoruutensa ja kauneutensa loistavaan vaippaan. Harhama katseli sitä surullisena, ajatuksiinsa sotkeutuneena, kuin onnenkuplassa leijailevaa jumalatarta. Ja samalla häämöittivät hänelle oman elämänsä suuret kysymykset omissa väreissänsä. Viulut soivat, kukat tuoksuivat, onni uiskenteli valo- ja sävelvirrassa. Äänettömyys jatkui. Viimein lausui paroonitar Lichtenstein Harhamalle miettivänä, vakavana: