— "Vielä minä Teiltä kysyn sitä suurta, herra Harhama! Te joka tunnette elämän sisimmän, sanokaapa, eikö elämä tuskinensa ole oikeastaan valmistus kuolemaa varten… se on: eikö se ole sitä varten, että kuolema tuntuisi hyvältä, vapahdukselta, vaivoista ja elämän käsistä rauhaan pääsyltä? Toisin sanoen: Eikö elämäntarkotus ole se, että kuolema tuntuisi helpommalta?".

Harhaman se kysymys nosti niille ikisiiville, joilla hän aina nousi elämänsä polttavimpiin tuliin. Loisto himmeni hänen silmissänsä, vallankumouksen veriliput hävisivät hetkeksi, soitto vaikeni, viettien ihana karkelo häipyi silmistä ja hän näki ainoastaan oman tulensa ja kuoleman mustasiipisen perhosen. Repaleisin ajatuksin vastasi hän jotain sanoaksensa:

— "Ei suinkaan!… Niin, paroonitar… minä en tiedä… Minä…"

Paroonitar Lichtenstein keskeytti hänet nopeasti. Hän oikaisi kauniin vartalonsa, hymyili surullisesti, kuin ylpeä, kuolevan maailman viimeinen asukas, miljoonien kadehtimana, vapaana kuningattarienkin hallitushuolista ja kruunun painosta. Hänen edessänsä avautui loistaviin tähtivaippoihin puettu maailma, hänen elämänsä oli häikäisevää akkunan iltapunaa. Ihmiskunnan rikkaudet kehräsivät hänelle hänen edessänsä kultaa, huikaisevilla kultarukeilla. Ja sille hurmaavalle taustalle nousi hän nuoruutensa, kauneutensa, rikkautensa, ihmissulouden, neron ja sivistyksen loistossa, lukemattomien loistavien ihailijoiden laulaessa hänen ylistystänsä, polvistuessa hänen eteensä, ohi jumaloiden ja loiston ja kunnian. Palvelijat täyttivät hänen pienimmätkin oikkunsa nöyrinä orjina, viihdyttelivät häntä kauneissa saippuakuplissa. Ja sillä häikäisevällä taustalla säteili hän ihmisaurinkona herkullisimpien imartelijain mairittelemana, hymyili nuoruuden ja ihmiskauneuden ihanimpaan utupukuun puettuna, jalokiviensä kirkkaassa hohteessa kylpien. Ja siltä aikakautensa hurmaavimmalta alustalta, ihmisonnen kukkamaan keskeltä, kaiken hohteessa loistaen, kultaisen valtikan välkevarjossa, maailman mahtavimman suojassa hymyillessänsä, hienoimman musiikin hänen korviansa hivellessä, herkkujen, kukkien ja koko elämän polvistuessa hänen eteensä tarjoamaan kultaisilta tarjottimiltansa kaikkea, mitä ihmiselämä voi antaa; kai ken sen keskellä ja edessä hymyili hän surullisesti, mutta ylpeänä, ja lausui katkerasti, mutta päättävästi:

— "Kyllä, herra Harhama: Elämäntarkotus on tuskillansa lieventää kuoleman tuloa… Elämän tarkotus on tehdä kuolema suloiseksi, tuskasta pois pääsyksi…"

Koko maailman pakkaset juoksivat silloin Harhaman olemuksen läpi. Paroonitar Lichtensteinin elämän iltapuna, sen onnenkuplat, tähtivaipat ja nuoruus ja kauneus ja kaikki himmeni hänen silmissänsä ijankaikkiseksi hämäräksi elämän arvoitukseksi, joka seisoi hänen edessänsä näytellen piikkiteräviä hampaitansa ja hämäriä hiuksiansa, jotka ulottuivat avaruuden rantojen taakse. Kaikki häntä repi ja poltti ja raateli ja kidutti. Jotain sanoaksensa lausui hän taas:

— "Anteeksi, paroonitar!… Teillä ei ole syytä niin synkästi puhua.
Teillä, joka olette ihailijoittenne onni…"

— "Ei… Ei… Ei!… No annetaan olla!" — keskeytti paroonitar
Lichtenstein surullisesti, lisäten hetken päästä kysyvästi:

— "Entä Teillä, herra Harhama?"

Harhaman jokaikinen solu värisi näkymättömän elämäntuskan suuruuden edessä. Hän oli omassa maailmassansa, elämäntuskan kynsissä. Ne kynnet puristivat häntä, rutistivat hänen sieluansa niin, että sieltä pursusi hätäytynyt, oikea tunnustus: