— "Minä pelkään kuolemaa…"
— "Sitten Te ette tunne elämää. Te onneton!… Teidän pitää oppia se tuntemaan! Sillä miten Te onneton muuten voitte kuolla", — lausui silloin paroonitar Lichtenstein.
Molemmat vaikenivat, miettivät ja sotkeutuivat mietteisiinsä.
* * * * *
Ajan kellot soivat. Se helisi kulkusissansa ja niiden helinässä komeili taas elämän tulikuuma kukka, tuoksui kuumuutta, hohti jotain selittämätöntä, katkeraa… polttavaa… tuskallista. Elämänkysymyksen tulisuortuva häilähteli leikkelevänä harhanäkönä… Paroonitar Lichtenstein ja Harhama istuivat äänettöminä. Muu seura sorisi ja vilisi taas kepeänä, kirkkaana. Viimein kääntyi paroonitar kenraali Pawlofin puoleen ja lausui vilkkaasti, silmät surullisesta säteilystä loistavina:
— "Kenraali! Kuulkaahan! Te olette tänä iltana erinomainen… Aivan la majesté de l'humanité [ihmisyyden majesteetti]… Saanko kysyä Teiltä jotain suurta?…"
— "Ah, quelle charmante flatterie! [mikä hurmaava imartelu!]… Ihmisyyden majesteetti! Luovutatteko minulle jo hurmaavan perintönne?… Maljanne!… Olen onnellinen, kun saan olla palvelijananne… Suvaitkaa kysyä!" — huudahteli kenraali Pawlof kohteliaisuuksia.
Paronessa Lichtenstein kohottautui ryhdikkäämpään asemaan ja kysyi:
— "Sanokaapa Te, kenraali: Mikä on elämä? Ja mikä on elämäntarkotus?"
Kenraali Pawlof nousi ylös ja käveli hetkisen mietteissään, vakavana, käveli ja ajatteli. Sitten lausui hän hieman miettien: