— "Mikäkö on elämä ja sen tarkotus?" — hän keskeytti ja lopetti reippaasti. — "Minä sanon heti… Te, paroonitar, suvaitsette tehdä sen ainoan kysymyksen, mitä elämässä maksaa vaivan kysyä… Lakeijat sisälle!"
Kymmenet loistavapukuiset lakeijat juoksivat odottamaan käskyä. Puheen sorina hiljeni, kuin käskystä. Vieraat olivat kuulleet paroonitar Lichtensteinin kysymyksen ja odottivat isännän vastausta uteliaina, palavina, hehkuvina. Oli, kuin olisi tulikuumiin kukkiin puetun elämän tulo ilmotettu, ilmotettu sen odottavan eteisessä. Kaikki vartoivat nyt sen sisälle astumista, kuin puetun morsiamen tuloa, tahtoivat nähdä sen ihanan kukkapuvun, sen kauneuden, sen ikionnen… Kenraali Pawlof lausui lakeijoille lyhyen käskyn:
— "Täyttäkää maljat kuohuvimmalla samppanjalla!"
Lakeijat kiirehtivät täyttämään käskyä. Samppanja helmeilee… kuohuu… vaahtoaa. Kaikki odottavat. Kenraali Pawlof jatkoi, vierasten puoleen kääntyen:
— "Pyydän korkea-arvoisia herroja valitsemaan naisillensa kauneimmat kukat."
Käskyä noudatettiin ripeästi. Kukat tuoksuivat, kohteliaisuudet ja iloiset huudahdukset helskyivät, kiemailu ja kumarrukset kosivat toisiansa. Kaikki katsoivat taas isäntään.
Kenraali Pawlof kääntyi orkesterin puoleen, käskien:
— "Orkesteri valmiiksi!… Tulisin valssi!"
Nuotit avattiin nopeasti. Viulut olivat jo vireessä.
Johtajan tahtipuikko nousi… Kenraali Pawlof kohotti lasinsa ja puhui: