"Til… til… til… til!… Til… til… til… til!… Pau, pau!… Pa-uu-u!… Pau-uuu!" — soivat kirkon kellot. Sen kattokupu pujottautui mykkänä korkeuteen… Räystästä koristi aamupäivän rauha, ja päivänpaiste kimalteli kullatuilla ristillä, kisaellen, karkeloiden aamuauringon armaiden säteiden keralla. Kirkon rappusien korkealla jalustakivellä istui Harhama, työmiehen pukuun puettuna, jutellen Nikolain kanssa. Nikolai puhui hiljaa:
— "Hyvä että tapasin näin aikaisin. Nyt olemme saaneet tietää, että Sorokin saa tilansa hinnan ylihuomenna… Satatuhatta ruplaa kuuluu olevan… Kun huomenna kokoonnumme, voimme päättää asiasta… Kotona ei ole muuta kun lakeija ja piika… Ehkä voidaan kaikki toimittaa niin, ettei tarvita ketään nitistää… Sidotaan kapula suuhun… Se oli hiton huono saalis se viimeinen. Kuka osasi ajatella, että suuren rautatienaseman kassassa on ainoastaan kolmekymmentätuhatta ruplaa!… Bogatof on hiukan syyllinen, kun ei ottanut tarkempaa selkoa asiasta. Olisihan hänellä rahastonhoitajan apulaisena ollut siihen oiva tilaisuus…"
— "Myöhä katua!" — virkahti Harhama, tylsänä eteensä katsoen.
Ajatuksissaan jatkoi hän:
— "Se vikisi, kuin rotta, kun pantiin kapulaa suuhun."
Molemmat miehet vaikenivat taas, ajattelivat jotain raskasta, kivikovaa. Nikolai nojasi kyynäspäänsä polviinsa ja puhui katkerana:
— "Omaamme me otamme, emmekä vierasta…"
Kirkonkellot lakkasivat soimasta. Niiden loppukumina tuntui tulevan kellon kuparin kipeästä pakahtumasta, värisevänä, valittavana, tuskallisena huutona. Harhama puhui hiukan väsyneellä äänellä:
— "Kunpa nyt tänään onnistuisimme!… Jos tämä panos onnistuu, ja ihmiset sen kautta saavat rohkeutta, voi olla mahdollista saada varoja ilman pakkoluovutusta…"
Nikolain silmissä välähti viha. Hän keskeytti Harhaman:
— "Meidän pakkoluovutuksemme on kunniallista. Konnia ja varkaita ovat ne verenimijät, jotka meidän vertamme imevät, emmekä me… Me otamme omaamme, he vierasta…"