Harhama ei vastannut. Nikolai otti harmonikkansa, joka hänellä oli muassa epäluulojen poistamista varten, vetäisi siitä muutamia alakuloisia säveliä, ja huokasi niiden välissä:
— "Ah, niin!"
Sitten keskeytti hän soittonsa. Molemmilla miehillä oli pommi taskussa. He varustautuivat juuri leikkimään elämän ja kuoleman suurta leikkiä, odottelivat vaan hetkeä… Joku outo tunne ikäänkuin pureksi heitä, kirpeli ihoa. Taivaan laki näytti lyijysinervältä, tuntui lyijyraskaalta, masentavalta. Kumpikin ponnisti voimiansa salataksensa sen tunteen, mutta se ei tahtonut onnistua. Ihmiset näyttivät nyt toisilta, kuin ennen: vähäpätöisiltä, kuihtuneilta, ränsistyneiltä ja pikkuisilta. Kaikki tuntui kutistuvan, pienenevän ja himmenevän edessä seisovan kuoleman suuruuden varjoon…
Pitemmän vaitiolon jälkeen alkoi Nikolai puhua vakavana:
— "Menemme kohta ravintola 'Karhuun'. Siellä odottavat toiset…
Täytyy vaan olla iloinen ja reipas, että ei herätä huomiota…
Syödään ja juodaan siellä, niin ei synny epäluuloa… Nuuskijoita
vilisee, 'sen' matkustaessa kaikkialla."
Harhama, joka oli näyttänyt väsyneeltä, reipastui. Nikolain pedonkynsi repi hänessä hereille tunteen, joka ei salli miehen näyttää epäröimistänsä… Se kiehautti hänessä vaahdoksi hänen henkensä ominaisen uhman, olemuksen toisen puolen, raukkamaisuuden ja velttouden vastakohdan. Se tyynnytti epäilyn pikkuvireet, painoi ne kuohuvan vaahdon alle.
Pommiansa näyttäen jatkoi Nikolai:
— "Tuosta lasketaan tänä päivänä uuden yhteiskunnan peruskivi. Huomenna ehkä pannaan toinen… ja sitten kolmas… ja… No, nämä nyt ovat vaan väliaikaisia peruskiviä. Myöhemmin lasketaan oikea peruskivi: vapaus…"
Nikolain puhuessa oli Harhama kaivanut rahalompakkonsa nahkojen väliin kätketyn kahdenkymmenenviidenruplan setelirahan ja näyttäen sitä Nikolaille puhui:
— "Niin. Aikanansa kyllä panemme vapauden peruskiveksi… Katso! Säilytän tämän muistoksi aseman kassan pakkoluovutuksesta… Vaihdoin omaani… Reunassa on risti… Siis onnenraha."