— "Minä en ollenkaan marmata… Jumalan kiitos, että niinkin paljon antaa!… On ihmisiä, sanotaan, joille ei anna edes ruokahalua… Esimerkiksi rikkaille… Entä miten paljon täälläkin käy herrasväkeä, jotka eivät anna senkään vertaa juomarahaa!… Oh, jos tietäisitte!… Tulevat… palveluttavat… suvaitsevat käskeä… vieläpä haukkuakkin suvaitsevat, mutta kun tulee poislähtö, niin eivät anna kuparista lanttia… Mutta elämä kumminkin on semmoinen herra, että kun sitä palvelet, niin antaa toki nälkäisen vatsan… Ja se on jo hyvä. Ihmisiltä et sitäkään monesti saa", — puheli Murlyishka, kuivaten kostean silmänsä likaisella esiliinallansa.
Pjotr Petrovitsh oli kuunnellut puhetta pää alas päin riippuen, hieman surullisena. Nyt kohotti hän päänsä reippaana, joi viinaa ja puhui Murlyishkalle:
— "Sinä, Murlyishka, puhut totta…"
— "Sepä tietty, että totta! Kuinkas!" — innostui Murlyishka ja selitteli puuhiensa lomassa: "En ole vielä opetellutkaan niin paljon syntiä tekemään, että valehdella osaisin… Eh, herrasväki! Te ette tiedä, mitä on elämä… Elämä on sellainen morsian, että älä mene sen kanssa leikittelemään ja polvelle istuttamaan… Se ei olekkaan samoja, kuin Dunjkat ja muut tuossa, säädylliset neidit aivan, joita saat halata minkä haluat… Jumaliste puhun: Ihan hattupää tulee tuohon ja antaa halata ja opettaa ihmisen huonoksi… Mutta elämä, se on toista… Elämä, herrasväki, on siveellinen, hyvinkin ankarasti siveellinen ja opettaa meidät, jos emme itse tiedä siivoutta ja säädyllisyyttä… Ja hyvä että opettaa!… Kiitos hänelle siitä!…"
Murlyishka kuivasi taas silmänsä, jonka oli jo niin usein pessyt se siveellinen elämä, jota hän nyt kiitteli opetuksesta. Pjotr Petrovitshin tuli häntä sääli. Hän alkoi taas, kuin lohdutellen, puhua:
— "Sinä totta puhut, kun sanot että elämä ei ole huono herra ja että opettaa… Ja jos on joskus vähän kova, niin onko se hänen syynsä?… Tiedätkö, onko se elämän syy?… Et tiedä… Se merkitsee, että et tunne elämää, ja et tiedä kuka sitä pakottaa olemaan huono. Mutta kuules, mitä minä sanon sinulle, koiranpoika: Sitä pakottaa byrokratia… Herrat byrokratit juovat meidän vertamme ja meille itsellemme ei jää millä ryyppyä ostaa… Sorokowkasta ei puhettakaan… No, juokoot!… Hiis heistä!" — Ja kääntyen Harhaman puoleen melskasi hän: "Mikä Teidän nimenne on? Nöyrimmästi kysymme, Teidän jalosukuisuutenne…"
— "Ivan Ivanovitsh," — vastasi Harhama, syöden kurkkua.
— "Vanjka [hyväilymuoto nimestä Ivan] siis!… Vanjka!… Tietysti Vanjka!… Minä jo arvasin, että Vanjka, sillä Te olette ihan Vanjkan näköinen… Minun nimeni taas on Pjotr Petrovitsh Petrof… naimisissa oleva mies ja kahdentoista lapsen isä… Siis kuten Jakob… Kuule, Vanjka, kun minä sanon… Terveydeksesi!… Juo, Vanjka, juo!… No, kuulehan!… Me nousemme ja tapamme byrokratian… Kuristamme pakanat… ja hirtämme… Tiedätkö, Vanjka, mitä on sosialismi?"
— "Hiljaa!" — komensi kapakan isäntä.
— "Entä sinä itse!… Mitä sinä huudat?… Eh, sinä viinan valaja!… Kuulehan: Mennään tappamaan byrokratia!" — tenäsi Pjotr Petrovitsh edelleen.