— "Se on ikänsä ollut semmoinen… Ei sure paljon", — puheli nainen jatkaen: "Enkö olekin vielä aika herttainen?"
— "Mainio!… Kerrassaan komea tyttö", — vastasi puhuteltu, hyväillen naista.
Nainen hymyili, kietaisi kätensä Harhaman kaulaan ja kysäisi, kuin havahtuen, muistellen:
— "Vanjkako sinun nimesi on?"
— "Sepä tietty", — vastasi Harhama.
— "Minä jo arvasin että Vanjka… Kasvon piirteistä arvasin…
Sinä oot niin hyvä… Suutele minua!… Kas niin!… Minua sanotaan
Annushkaksi… Onko sinulla, Vanjka, vaimo?"
Harhama vavahti. Pitkän ajan, monen kuukauden kuluttua, muisti hän taas olevansa vihitty… Mutta nyt oli rohkeuksien päivä. Hän nieli alas karvaan palansa, likisti naista ja reuhasi:
— "Vaimoko? Hittoako minä vaimolla, kun on tämmöinen Annushka polvella!… Ah, sinä, lintunen!"
Nainen riemastui ja alkoi puhua:
— "Niin, eikö totta, että minä olen aika miellyttävä? Yhteen aikaan minä olin vielä kauniimpi, mutta kun on kuusi kertaa sairaalassa semmoista tautia potemassa, niin muuttuu… Elämä on semmoinen, kuin se on… Poskeen jäi tuommoiset arvet viimeisestä sairaudesta… Vanjka! Anna puoliruplainen viinaan!"