Vihdoin ilmaantuivat vaunut näkyviin, kaukana kadun alkupäässä. Sovittu merkki ilmotti että ne olivat ne odotetut vaunut. Harhama tunsi silloin äkkiä herpautumisen kaikissa jäsenissänsä. Aivot alkoivat salaman nopeina laskea, missä on vähimmän väkeä, millä kohdalla pommi heitetään… Vaunut kiitävät vinhaa vauhtia. Se oli oikea kuolemanjuoksu kuoleman kujaa pitkin… Harhama herpoutuu yhä enemmän. Vaunujen edessä ja takana ajaa tiheä joukko ajureita ja yksityisten ajoneuvoja, mutta jonkun matkan päässä niiden edellä on pitkä, aivan tyhjä väli matka. Vaunut ajavat nopeammin, kuin toiset kulkijat, ja lähenevät yhä sitä tyhjää välimatkaa… Harhama laskee: "Nyt ovat ne sen tyhjän välin jo saavuttamaisillansa… Siis ei hänen tarvitse heittää pommia…"
Sen huomattua Harhaman valtaa suuttumus siitä, että hän ei saa sitä suurta tehtävää suorittaa… Hän alkaa ajatella: "Olisi niin ylistävää, kun järjestön ensi kokouksessa minä olisin se joka… Jospa hyvinkään eivät ehdi siihen tyhjään aukeamaan… Eivätkä näytäkään ehtivän…"
Tyhjä välimatka lähenee yhä Harhamaa… Vaunut ovat jo ajaneet kolmen… neljän ohi… Siis jää se tehtävä hänelle…
Mutta silloin muuttuu taas sielun jännitys: Nyt hän pelkää sitä tehtävää, toivoo, että joku muu sen suorittaisi… "Ja ehkäpä suorittavatkin", — lohduttelee hän itseänsä, hätäytyy ja laskee taas sitä tyhjää välimatkaa. Vaunut näyttävät sen saavuttavan ja ei saavuttavan. Kaikki vilisee silmissä. Auringon valo tuntuu polttavalta. Pöly kiiltää ilmassa harmaana. Väliin ei näy mitään. Hän hikoaa, hätäytyy väliin, väliin riemastuu…
Ja taas alkaa hän laskea, toivoa ja pelätä. Vaunut likenevät jo sanottua väliä… Harhaman kaikki hermot jännittyvät… Nyt saapuvat jo vaunut aukeamaan… Puuttuu enää hiukkasen… Ne saapuvat jo siihen aivan heti… Siis on hän pelastettu… Ajatukset alkavat sotkeutua… Vaunut ovat jo päässeet tyhjään paikkaan.
Mutta samassa ajaa poikkikadulta vaunujen eteen uusi joukko… Nyt ne ovat taas väkijoukossa ja tyhjä välimatka lähenee lähenemistään Harhamaa… Harhama tuntee polviensa vavahtavan… Jokainen hermonsäije vapisee… Mutta kuski kiirehtii hevosiansa. Kaikki vilisee salamoina… Vaunut kiitävät nuolena… Ne lähenevät taas uutta tyhjää välimatkaa… Ne näyttävät aivan lentävän… Taas saapuvat ne siihen toisten ajajien ohi… Vielä on kaksi vahtia ennen Harhamaa… Harhama tuntee taas helpotusta… Hän on pelastettu.
Mutta samassa ajaa taas vaunujen eteen poikkikadulta joukko kulkijoita ja vaunut kiitävät toisten ympäröiminä. Vauhti kiihtyy… "Kun ajaisi edes hiljempää, että ehtisi laskea!" kiukuttelee Harhama. Hänen vihansa kääntyy silmänräpäyksen ajaksi kuskiin, joka ajaa niin kovasti… Jäsenet vapisevat… Aurinko tuntuu huikaisevan silmiä. Hän ei näe enää selvästi… Ilma tuntuu olevan punertava kuumuudesta ja silmiin tuntuu tunkeutuvan kirpeä, hieno savu. Vaunut syöksyvät häntä kohti epäselvinä… Kaikki on pölyä ja vilinää… Vaunujen edessä on taas tyhjä välimatka… "Miksei se kuski aja nopeammin, että ehtisi siihen!" tuskailee Harhama. Korvat soivat, kädet herpoavat… Hän jatkaa laskujaan. Mutta taas lähestyvät vaunut sitä tyhjää väliä… Ne syöksyvät toisten edelle aivan… "Jumalan kiitos, ne ehtivät ennen minua!" — riemuitsee hän jo. Mutta nyt kiiruhtavat edellä ajajat… Aurinko tuntuu paahtavan taivaalta, kuin ahjosta temmattu tulinen rauta pyörä. Kaikki aivan paistuu sen kuumuudessa… Ei kuulu enää mitään. Kaikki tukehduttaa ja tukahtuu.
Taas alkaa Harhama laskea: "Ehtivätköhän siihen tyhjään ennen minua?" vapisee hän… Ne lähestyvät jo sitä väliä. Hän ilostuu hieman ja äkkiä tuntuvat korvat menevän tukkoon, pää käy raskaaksi ja hän alkaa laskea: "Kuolenkohan minä itse pommin räjähdyksestä? Ja jos kuolen, niin koskeekohan se?… Ja minkälaiseksihan se repii?… Sieppaakohan pään pois hartioilta?… Ja jos sieppaa, niin viskaakohan kauvaksi?… Ja vieläköhän minä silloin ajattelen?"
Sekunnit tuntuvat tunneilta, tunnit sekunneilta… Kaikki ajatukset kiintyvät taas vaunuihin. Ne lähenevät… Ne ajavat aivan tyhjän paikan edessä… Yksi vahti on enää jälellä… Ehtivätköhän?… Jäsenet vapisevat, silmissä mustenee… "Ah, että kuski ei aja nopeammin!" — hoputtaa Harhama. Nyt pääsevät ne kohta tyhjälle välille… Viime-vahtiin on vielä muutamia metrejä… Harhaman aivot ovat kuumat, korvat soivat ja hermot jännittyvät… Herra Jumala, jos eivät ehdi!… Nyt ne jo pääsevät siihen… Oi! Nyt ne ajoivat viimeisen vahdin ohi… Nyt on katu tyhjä…
— "Se on minun vuoroni… Sekunteja on enää jälellä", — löi
Harhaman päähän kylmä ajatus.