— "Kätke tämä!" — hätäili Harhama, työntäen Soonjalle laatikon muotoisen pomminsa. — "Kätke joutuin!" — kiirehti hän. Soonja käsitti jotain himmeää, pisti pommin poveensa, sukkelasti, kuin lintu saaliinsa, ja alkoi "katsoa kättä". Samassa syöksyi porttikäytävään kaksi takaa-ajavaa poliisia.
— "Kuka sinä olet?" — tiuskasi toinen Harhamalle.
— "Entä mitä asiaa sinulla on?… Tulet häiritsemään, kunnoton!" — kiukustui Soonja. Ja alentaen äänensä matelevaksi, lisäsi hän poliiseille: "Antakaa hopearaha, niin katson kättänne!"
— "Jätä!… Piru heidät vieköön!" — kiirehti toinen poliiseista toverillensa rauhottuneena Harhaman levollisuudesta ja mustalaistytön röyhkeydestä. Toinen viittasi kädellänsä, jonka jälkeen molemmat poistuivat. Harhama oli pelastettu. Ottaessansa Soonjalta pomminsa takaisin, huomasi hän kihlasormuksensa hänen sormessansa…
* * * * *
Nyt alkoi taas Harhaman sielussa nostaa päätänsä se ratkaisematon arvoitus: Mitä on elämä ja sen pyrinnöt ja pettymykset? Lujat kalliot olivat taas hänen aitansa sumuina sortuneet. Suuret suunnitelmat olivat kuplana halenneet. Kuukausia kestäneet ponnistukset olivat jättäneet ainoaksi perinnöksensä sanomattoman raukeuden. Hän tuskin jaksoi porttikäytävästä pois lähteä…
Päivänpaiste paahtoi ihoa. Hän käveli raukeana katua pitkin, pommi povella, mielessä myllynkivi. Ajatukset tekivät työtä tylsinä, raskaina.
Hän oli suunnitellut täällä isänmaansa vapautusta, mutta asioista päättivätkin nyt toiset, hänelle tuntemattomat miehet. Ne eivät vastanneet hänen järjestönsä sitoumuksista. Hän oli aikonut pelastaa köyhälistön ja nyt oli hän kykenemätön ajattelemaan omaa pelastustansakaan…
Väsyneenä, katkerana poikkesi hän ensimäiseen likaiseen kapakkaan, tilasi pullon viinaa ja istahti tuolille, kuin elämänsä ruumenläjälle… Siinä muisti hän äskeiset Pjotr Petrovitshin sanat: "Elämä on sappi karvasta viinaa."
Hänen sielunsa rauhaset alkoivat vuotaa… Ja kun elämä oli nyt taas paljastanut hänelle mitättömyytensä ja turhuutensa, kun kaikenhäviö taas imi itseensä kaikkia hänen pyrinnöltänsä ja puuhiansa, kohosi hänen eteensä kuoleman musta haamu. Se kohosi kaukaa äärettömyyden rantojen takaa, viikate kädessä ja katsoi häneen tutkivasti. Hänen henkinen hätänsä puhkesi silloin, kuin paisumasta puristunut märkä… Hän vapisi, hapuili taas pelastusta ja silloin avautui hänen eteensä taas teoksensa suuri ajatus. Koko sen luonnos, jota hän säilytti muistissansa, levisi hänen eteensä paratiiseilla ja hohtavilla kultapilvillä siroteltuna maailmana. Hän muisti toispäiväiset paroonitar Lichtensteinin kertomat ennustukset, jotka hän sovitteli teokseensa. Hän muisti kaikki muutkin ennustukset. Hän ikäänkuin syöksyi taas teoksensa paratiiseihin lymyytymään sinne, etsimään siellä turvaa, pakenemaan sinne kuoleman niittomiestä, kuten arka vuorikauris pakenee petoa, syöksyen äkkijyrkkien kuilujen yli omiin piiloihinsa.