Niin istui hän likaisessa kapakassa myöhäiseen yöhön.
* * * * *
Etäältä elämän virtojen pohjilta paistavat pimeät päivät. Kuiden ja aurinkoiden mustina kuvina kierivät ne mittaamattoman pohjattomuuden perukoilla.
Kun pommi räjähti, avautui sen kohdalle avaruuden onkaloon maan alle pimeä luola, jonka seinillä sihisivät mustat käärmeet… Ne kiemurtelivat pihdeissä, jotka polttivat, kuin tulinen rauta, vaan eivät kuluttaneet. Katossa riippuivat ilkeät yököt, tulikuumissa piti missä… Ne olivat Perkeleen erehtyneitä palvelijoita. He kärsivät ijäistä rangaistustansa.
Oli kamala pimeys. Käärmeet kiemurtelivat tuskiensa tulessa. Luolan seinät kiehuivat niistä mustina. Yököt huusivat pitimissänsä. Tuli hehkui niiden sisälmyksistä. Pimeys vapisi. Valitus sai vihlonnallansa senkin värisemään…
Pimeä huoahti. Perkele hulmahti siitä hirnahduksesta synkkään luolaan. Käärmeet valkenivat. Yököt lakkasivat huutamasta. Kalkki kestivät kipunsa äänettöminä…
Tuska vetäytyi pakahtumaksi, kivut rauhaisiinsa. Kiukkuisena tömisti Perkele luolan permantoa. Hänen eteensä ilmestyi silloin palvelijoittensa lukemattomat laumat. Regime'in veren väri välähti seinälle punaisena hahmona. Sen hohteesta säteili verinen valo. Se ei ollut valoa, eikä valottomuutta. Se oli punaista pimeää, ihmissilmälle outoa valoa. Se eli ja värisi. Perkeleen palvelijat häämöttivät siinä, häilähtelivät ja hävisivät, kuin varjot verivirran pohjalta. Herransa eteen polvistuneina veisasivat ne sen ylistystä:
"Pimeys sinua tottelee. Sinua kaikki palvelee ja kaikki kehrää sulle ikuista valtarihmaa."
Kuului pitkä, vihlova valitus. Verivalo vapisi… Regime'in verenääni huuti kostoa.
— "Korvennettavat! Kuuletteko?" — raivosi Perkele. Ja viha suitsusi hänestä tulena.