Palvelijat vapisivat… Perkeleen katse tunki heihin tuliorana. Hänen äänensä kirveli, kuin poltinrauta. Veri huuti yhä kostoa. Perkele toisti kysymyksensä:
— "Kuuletteko?"
— "Kuulemme… Me kuulemme… Se huutaa Jehovan vihaa surmaajalle… Se, jota Jehova vihaa, on sinun omasi… on pelastettu… on lunastettu… Voitto on sinun", — vapisivat palvelijat. Perkeleen vihaa peläten.
— "Mutta se ei huuda kostoa Harhamalle… Hänen piti antaa isku
Jehovalle", — puhkui Perkele.
— "Jehovan ansa on ollut hänen tiellänsä vielä tämän kerran", — puolustautuivat vapisevat palvelijat.
Ihmishenki laskeutui luolaan. Verihaahmo tarttui siihen tautina. Tulisyöpänä alkoi se sitä kalvaa. Tuskanhuuto puhkesi silloin ihmishengestä ja alkoi ijankaikkisuutensa…
* * * * *
Palvelijat odottivat tuomiotansa… Varjoina värisivät he verivalon epäselvässä hämäryydessä… Seinät kiehuivat käärmeistä, katto yököistä…
Mutta Perkele hillitsi vihansa. Ihmishengen tuskanhuuto oli lepyttänyt hänet… Se oli hänelle suitsuava uhrisavu. Mietteissänsä puhui hän taas:
— "Se oli Jehovan sadin. Hän ei uskalla… ei rohkene antaa Harhaman iskeä kainin-iskua… Hän pelkää…"