— "Hän on viisastunut… Hän tuntee jo sinun voimasi", — oikaisivat palvelijat imarrellen, rauhottuneina.
— "Niin", — ilkamoi Perkele. — "Hän katuu jo että loi ihmisen… että loi ja antoi sille vapauden… Hän katuu… Katsokaa!"
Luola humahti. Sen perälle avautui suuri muinaisuuden näkö: Ikimetsä seisoi luonnon suurena kukkana… Purot kiertelivät sininauhoina sen sisässä. Virta valui vesivyönä kukkapenkereisten rantojensa lomitse. Sen varjo oli vilpoinen; sen siimeksissä oli ikuinen rauha. Linnut rakastelivat oksilla ja kukka armasteli kukkaa nurmikolla… Lammikot läikkyivät kuvastimina, lellitellen lummetta pinnalla, päivän kirkkaita kuvia pohjalla…
Se oli uusi paratiisi, Luojan palkka ihmistyössä… Se kohosi entisen erämaan sijalle…
Oli kesä kypsimmillänsä. Taivaalla helotti päivänterä, kuin armas helteenhete… Puut punottivat hedelmistä… Metsässä makasi riista päivänpaisteessa, kesynä: Luojan punoma paula kaulassa. Se odotti ihmistä vaan ottamaan… Viinirypäle ei jaksanut hedelmäänsä kantaa. Se pakahtui mehuunsa, kuin imemätön äidin rinta…
Kaikkea oli kyllä. Kukka koristi maata, lumme vettä ja tähdet taivaankupua. Sirkka lauloi ruohokossa… lintu oksalla… joutsen vesillä… kiuru ilmassa.
Ihmiset viettivät viininjuhlaa. Luonto oli heillä aarreaittana. Se ruokki heitä antimillansa, lellitteli päivänpaisteellansa… Se huumasi kukkiensa tuoksulla… mairitteli sävelillänsä… viihdytteli kauneudellansa.
Hän, joka sen antoi, odotti kiitosta… Hänen henkensä häämötti päivänvalona luonnonlaelta…
Juhla alkaa. Ihmiset syövät. Hän odottaa turhaan uhria… Perkele riemuitsee.
Näky jatkuu: