Kaikki huutavat, kuin kuoleman tahotulla terällä seisten…
Eikä apua mistään näy, ei kuulu. Pieni arkku soutelee aalloilla. Se on sulettu ja luoksepääsemätön…
Perkeleen palvelijat riemuitsevat. Perkele ilkamoi taas:
— "Jehova korjaa erehdystänsä: 'Syö vapaasti kaikkinaisista puista!'… Huonosti korjattu… Hän korjaa sitä uudella erehdyksellä… Ne hukutetut eivät nousseet Jehovaa vastaan… Mutta sen pelastetun siemen on nouseva… Harhama on nouseva Jehovaa vastaan…"
— "Kun sinä tahdot, niin kaiken täytyy totella", — vakuuttivat palvelijat.
Jo peittyvät vuorien korkeimmat huiput… Linnut kirkuvat kauhuissansa, kun siivet alkavat väsyä… Kiviriippana painaa heitä väsymys rannattoman meren pauhaaviin aaltoihin… Jo pettävät siivet… Ruumis retkahtaa alas… tapaa vettä… Kuuluu parahdus… vielä yrittää lintu lentää… Apina tappelee ihmisen kanssa viimeisestä puunlatvasta, käärmeet viimeisestä päälaesta… Salama välähtää ja valaisee viimeisen ihmisen vajoamista aaltojen alle… Kuuluu viimeinen parahdus, joka haihtuu jyrinään…
Sitten hiljenee kaikki… Ihmissuku on hävitetty… Mykkänä vesipallona raivoaa maa vinhaa lentoansa avaruuden äänettömässä onkalossa…
— "Maa todistaa mykkänä sinun voimaasi… Sinun pakottamanasi on Jehova hävittänyt kättensä työt… Hän palvelee sinua, Hänkin", — ylistävät Perkeleen riemastuneet palvelijat.
Perkele käveli ylpeänä. Mutta taas huomasi hän arkin, joka ui, kuin yksinäinen kuikka meren selällä, Hän harmistui ja vannoi uudelleen:
— "Hänen erehdyksensä paljastumiseen ei ole kuluva pitempi aika kuin
Evan luomisesta sen kääntymiseen. Katsokaa!"