Ja ihminen eli elääksensä… armastellaksensa … nauttiaksensa… Nainen koristautui lihalle… Se ei etsinyt ylevämpää… Se seppelöi itsensä ihmiselle… hohti sille naaraksena… koreili sille, kuin lintu sulissa… uneksi siitä… unohti ylemmät… mateli miehen kupeessa… ei halunnut puhtaampata… Hän kulki ihmisestä emoa kohti…
Ja mies kieppui naisen kukissa… Hän ei hapuillut vuorien korkeita huippuja… Hän soitteli himonsa kukille… ei ylistellyt taivaan korkeaa sineä… Hän katseli naisen koruja: sen ihoa… mehua… maireutta… nuoruutta… rintojen kypsiä nisiä… huulia ja seppeleitä ja sulkien värejä… Hän ei katsonut syvemmä… ei etsinyt ihmispovesta henkensä ikihelmeä… Hän ei etsinyt naisessa jalointa: sen puhtautta… sen hyvettä… sen kaipuuta korkeuksia kohti… sen ikävää… sen ihmistuskaa… Hän ei etsinyt naisessa ihmistä…
Päivät kuluivat… Mies soitteli lihalle… Nainen tanssi sen ympärillä… Kumpikin sammutti paremman, tukahdutti jalomman, tappoi ihmisen, kutitteli eläintä kehittymään… Kumpikin etsi elämän iloja viinimaljasta, kun väsyivät omaansa, saivat kyllänsä omasta kupeesta…
Lahdelman reunalla oli kaunis Lootin maja, viheriöiden puiden ja kukkaisten köynnösten sisään kätkettynä. Sen portaikolla istui Lootin nuori vaimo, Itämaan kaunis kukka, ja katseli kauniita kultakoristeitansa… Nuori mies istui veneessä portaikon edustalla ja soitteli harppua ja katseli nuorta vaimoa… Nuori vaimo kuunteli… Soittaja soitti ja lauloi laulua "Sodoman kukka". Hän lauloi:
"Sodoman kukka, Itämaiden helmi, sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan! Mun harpunkielein sävel arkaellut vuoskaudet pitkät ikävöiden on. Kuin arka pikkulintu varvullansa, se harpunkielellä on värjötellyt; se surrut, sekä ikävöinyt on. Arkaillen, onnetonna, se nyt lähtee kaunista kaikuansa etsimään… Sodoman kukka, Itämaiden helmi! Kun riutuneena sävel harpunkielen sun luoksesi nyt vihdoin uskaltaa, suo sille kaunis kaiku suuteloksi, ja sääli onnetonta sävelparkaa, kun luoksesi se onnen nou'antaan niin onnenjanoon riutuneena saa! Sodoman kukka, Itämaiden helmi, sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan! Ymmärrä harpunkielen kerrontaa!"
Laulu ja soitto tapasivat kauniin kaikunsa… Itämaiden helmi painoi katseensa maahan… Jordanin rantojen ruusu punehtui… Sydän tapasi sydämen ja katse katseen ja molemmat puhuivat sanatonta kieltä… Soitto vaikeni… Vene laski rantaan, vaan nuori vaimo istui yhä portaikolla… Soittaja polvistui portaikon eteen, vaan nuori vaimo ei paennut… ei kutsunut… Hän pelkäsi ja toivoi… Soittaja polvistui hänen jalkoihinsa… Nuori vaimo kätki kasvonsa käsiinsä, mutta hän ei paennut majaansa yksin…
Perkele hymyili ja lausui:
— "Kielletynpuun harppu soi nyt… Se kantaa monenlaisia hedelmiä…"
— "Jotka kaikki ovat ihania nähdä ja kauneita kuulla", — jatkoi
Lempo, yksi kuudesta pääenkelistä. Perkele puhui edelleen:
— "Jehovan palkka vedenpaisumisestaan… Pelastetun Noan henki elää…"