— "Todistaen viisauttasi ja voimaasi", — lisäsivät palvelijat, veisaten herransa ylistystä.
Näky muuttui: Punainen viima kulki maita… Korkeuteen kohosi punainen pilvi. Sodoma ja Gomorra vapisivat. Miehet juoksivat avuttomina, naiset epätoivoisina… Pilvi punertui tuliseksi… Pauhu halkoi avaruutta, tuli vyöryi vaahtona taivaan laella…
Kauhu kulkee maita… Naiset parkuvat… Alastomat vartalot kiemurtelevat käärmeinä… Miehet pakenevat… syöksyvät petoina pelastusta etsimään… hylkäävät naisensa… tallaavat niitä tiellänsä kuoliaiksi… polkevat paetessansa sitä lihaa maahan, jolle äsken ylistystä lauloivat… Tulisade alkaa tiuhkua pilvestä… Ihmiset parkuvat, pakenevat ja tappelevat pakotiestä ja piiloista… Tulisade yltyy rankaksi… Ihmisliha kiemurtelee sen poltosta muodottomaksi, pelottavaksi… Alkaa sataa pieniä tulikiviä… Ihmisliha palaa ja käryää tiellä. Säästyneet tukkeavat sen hajulta sieramiansa… Tiilikivet suurenevat, muuttuen mukulakiviksi. Ne valuvat rankkana sateena punaisesta pilvestä…
Kohta ovat kaksi kaupunkia hehkuvana tuliläjänä…
Perkeleen palvelijat alkavat veisata herransa ylistystä. Piru lausuu sen vaiettua:
— "Jehova paransi sinun pistämääsi kantapäätänsä…"
— "Mutta aina Hän koettaa kantapäästänsä jotakin pelastaa… Taas uusi paratiisista häätö", — lausui Perkele, osottaen poistuvaa Lootia.
— "Mutta pelastetun kantapään jäännöksen pistät sinä uudestaan", — huomautti taas Piru. "Noin!… Se oli sinun pistosi!…" riemuitsi Piru osottaen suolapatsaaksi muuttunutta Lootin vaimoa… Se oli muistanut nuorta harpunsoittajaa… Perkele hulmahteli ja leimusi ilosta. Hän puhui taas:
— "Niin. Jehova yrittää parantaa kantapäätänsä polkemalla rikki minun pääni, mutta sitä tehdessänsä on Hän yhä polkeva kipeän kantapäänsä aina terottuvaan tutkaimeen, kunnes Hänen kantapäästänsä ei ole jälkeäkään jälellä…"
Palvelijat polvistuivat hänen eteensä ja ylistivät häntä kauniilla laululla. Perkele jatkoi puhettansa: