Noita katsoi häneen ivallisesti, kuivasti ja tutkivasti. Molemmat olivat vaiti. Harhama värisi, kuin olisi seisonut hiiri kourassa. Hänestä tuntui ja hän oli varma, että nyt oli elämän joku äärettömän suuri silmänräpäys menossa, että oli menossa hetki, josta riippui koko elämä. Kohtalon selitys näytti olevan niin likellä ja se loisti aivan selvänä, kirkkaana kultaomenana. Hän menetti kaiken mielenmalttinsa ja tavotteli sitä omenaa, kuin hukkuva viimeistä vesikuplaa. Hermostuneena, kuumeisena hoki hän vielä:
— "Onko sillä naisella arpi rinnassa?… Onko?"
Noita katsoi häneen vihaisena. Harhama ärtyi.
— "Onko?" — ärjäisi hän käskevästi.
— "Häh?… Vaikene!" — sähisi noita.
Harhama ärtyi yhä enemmän. Kohtalon kultaomena hohti selvempänä ja kirkkaampana. Hän vapisi. Hän tahtoi saada sen siepatuksi… Elämä tuntui olevan kysymyksessä…
Ja samalla kirkastui hänelle ennustus hänen teoksestansa. Sen sivut näyttivät muuttuvan jo linnuiksi ja lähtevän seppelettä noutamaan. Siitäkin hän tahtoi kuulla enemmän… Hänen sormensa paloivat, hermot olivat tulikuumat. Noita yritti poistua. Harhama astui hänen eteensä, tukkien tien ja kiihkoili:
— "Onko sillä naisella arpi rinnassa?… Ja sitten se kirjoitus?…
Onko se kirja?… Onko?"
Noita katsoi hänen silmiinsä taas, kuin olisi tahtonut ne puhkaista. Ja taas yritti hän poistua. Harhama ärtyi ja kiihkoutui. Hän menetti lopunkin malttinsa. Hän tukkesi taas noidan tien ja jalkaa polkien tiuskasi:
— "Onko sillä arpi rinnassa?… Ja onko se kirjoitus kirja?"