Noita astui ylpeänä ohi. Harhama raivostui, kiihtyi, tapaili kohtaloansa käsin kiini, syöksähti taas noidan eteen ja avasi takkinsa. Sen alta välkkyi tikari ja ladattu browningi.
— "Puhu… perkele!… Taikka!" — huusi Harhama uhaten, käsi tikarinkahvassa.
Noita katsoi häntä, kuin saituri kultamurua, kylmänä, mutta sisällisesti hätäytyneenä. Hänen kyntensä näyttivät vetäytyvän ulos sormenpäistä. Silmissä leimusi piruntuli.
Syntyi pitkä äänettömyys. Noita tuijotti yhä Harhamaan ilkeästi, kuivasti hymyillen. Harhama vapisi, ärtyi, raivostui. Hän tempasi vasemmalla kädellänsä noitaa ryntäistä kiini, sieppasi oikealla kädellänsä tikarin ja nostaen sen ylös valmiiksi iskuun, sähisi:
— "Ei sanaakaan!… Ennustatko loppuun?… Saatana… Minä olen tshuhna [suomalaisten venäläinen haukkumanimi]…"
Noita pysyi yhä kylmänä. Viimein kuiskasi hän:
— "Minä ennustan…"
Harhama pisti tikarin tuppeen. Noita tarttui hänen käteensä, puristi sitä sormenpäistä, kuin luupihdeillä, puhellen:
— "Minä tahdoin säästää sinua liikoja kuulemasta."
Ja taluttaen hänet pöydän luo, lausui hän käskevästi: