Kun hän tuli ulos, kulki kirkollinen kulkue ohi jumalankuvinensa ja lippuinensa. Kuoripojat veisasivat, liput liehuivat, ihmiset ristivät silmiänsä…
Harhama liittyi kulkuetta seuraamaan rauhottuneena.
Sillä hänellä oli nyt turvana hevosenkengät kalvostimissa…
Tsaarien haudoilla.
Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen poroksi…
Ylpeänä kotkana levitteli Venäjänmaa vilja-ulapoitansa. Se heitteli äärettömiä tasangoltansa kaikkialle, näkymättömiin, kuin raskaita multasiipiä, joiden varassa maa lentää ikilentoansa. Satamiljoonat touhusivat niiden levittymillä, korjaten vuoden satoa. Joet matelivat vitkalleen, synkkinä, mustina matoina, harmaat kylät kertoivat ihmiskurjuuden suurta satua ja haikeat laulut ihmispoven ikikaipuuta, ihmisen kärsimystä ja maailmantuskaa.
Harhama oli matkustanut sinne Venäjän suurille vilja-ulapoille, hevosenkengät kalvostimissa. Niiden suojassa oli hän lähtenyt etsimään rauhaa niiltä tasan goilta, missä ihmistuska on suurin, tasangoilta, joilla ei tilanpuute ole ollut estämässä sitä kehittymästä äärimäisyyteensä asti…
Hän ei ollut uskaltanut enää palata asuntoonsa. Siksi matkusti hän maalle väärällä nimellä ja kirjoitti sieltä munkki Pietarille pyynnön saada tavata häntä myöhemmin, erään sovitun kirkon luona. Mutta maakylän yksinäisyydessä tunsi hän olevansa vieläkin turvattomampi. Hän kirjoitti Zaikolle, mutta ei saanut vastausta. Hän oli kykenemätön saamaan jalkainsa alle mitään lujaa pohjaa, jolla hän voisi seisoa ja alkaa uudestaan. Hänen haaksirikkonsa oli nyt täydellinen. Maakylä oli hänestä hauta. Se suuri elämänkysymys kirpeli häntä terävämmin, kuin koskaan ennen. Hermosto oli ärtynyt. Pienikin vire särki hänessä koko pinnan vaahdoksi.
Hän mietti sitä suurta elämänpulmaa, riippuen kuin yökkö kuoleman luukynsissä…
Hän pakeni silloin etsimään seuraa ja matkusti hyvän tuttavansa Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn luo, joka oli hänen ja Zaikon kanssa yhtiössä pelannut pörssissä, voittanut ja hävinnyt. Hänet otettiin avosylin vastaan.