— "Pyytäisin saada muutaman päivän levähtää aivan tuntemattomana", — pyysi Harhama, ilmottaen väärän nimen, millä häntä olisi puhuteltava. Hänen salaisista asioistansa ei talon väellä ollut aavistustakaan.
— "Se oli onni ja ilo, että tulitte luoksemme pitemmäksi aikaa! Olemme teitä niin monesti kaivanneet", — huudahteli talon nuori rouva Tatjaana Nikolajewna, ojentaen valkean kätensä Harhaman suudeltavaksi.
* * * * *
Harmaa elokuun päivä häämöitti kuolon-hiljaisena. Liikkumattomat, ohkaiset pilvet varjoilivat taivaan vaaleanharmaaksi. Varis haukotteli aidalla, syyskesä hiiviskeli puutarhan kukkamailla askareillansa ja houkutteli kesää talven kosiomiehenä sen morsiameksi, sovitellen sen ensimäisiä kihloja kesän kauniisiin käsiin.
Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilan hienosti sisustetussa vierashuoneessa istui talon nuori, hienon-näköinen, sivistynyt isäntä Harhaman kanssa puolipäivän teetä juomassa. Pöydällä höyrysi aistikas teekeittiö ja pieni tyttönen leperteli lattialla. Molemmat miehet istuivat äänettöminä, synkkinä, miettivinä. Selvästi voi huomata, että he olivat äsken puhuneet jostain vakavasta, raskaasta.
Viimein huokasi Vladimir Aleksandrovitsh raskaasti ja puhui teelasiinsa tuijottaen:
— "Niin! Kyllä oli erehdys, että ryhdyimme keinottelemaan… Koko omaisuuteni ja vaimoni suuri perintö on mennyt viimeistä penniä myöten."
Molemmat vaikenivat taas. Harhaman silmissä kuvastui sanomaton tuska ja hän itse tunsi suupieleensä ilmestyvän katkeran piirteen. Pieni tyttönen tuli isänsä luo, asetti kätensä hänen polvillensa ja katsoi enkelinsilmillänsä isänsä silmiin, sopertaen herttaisella äänellä:
— "Isä!"
— "Mitä, lintuseni!" — huokasi Aleksander Vladimirovitsh, nosti tytön polvellensa, silitteli sen kiharaista tukkaa ja jatkoi puhettansa äänettömälle Harhamalle: