— "Vaimolleni en uskalla edes paljastaa asiaa… En raaski, suoraan sanoen."
Hän suuteli lastansa, huokasi ja ryyppäsi teetä.
Piinallinen, pitkä äänettömyys venyttelihe taas huoneen läpi ja akkunoista kurkisteli syyspäivän harmaa hiljaisuus. Aleksander Vladimirovitsh laski tyttö sen lattialle, nousi itse, käveli surullisena huoneen pariin kertaan edestakaisin, istahti uudelleen ja mutisi:
— "Millä tässä vaan kohta elettänee!"
Ja taas vaikenivat molemmat miehet. Harmaasilmäinen elämä katseli kaikkialta huulet rypyssä, sirotteli laihoista hyppysistänsä kaikkialle jotain ilkeää… mustaa… painostavaa… synkkää ja raskasta. Vladimir Aleksandrovitsh huokasi ja lausui:
— "Ah, niin!… Ah, niin!… Kyllä elämä on oikea tulikukkainen orjantappuraseppele… Se polttaa ja repii kantajansa…"
Harhama oli oitis omassa maailmassansa. Hänessä oli sairaloisuus etsiä ja poimia ihmisten puheista ja lausunnoista ainoastaan ne, jotka koskevat elämän kysymystä. Niitä hän etsi, kuin saituri kultajyvää, väijyi niitä, kuin nälkäinen kissa hiirtä, ja huomasi niitä ihmisten ajatuksettomissa puheissa, kokosi muistoonsa ja säilytteli, kuin varkain saatua, suurenteli niiden merkityksen vallattoman mielikuvituksensa mukaiseksi ja verhosi ne jollakin salaperäisellä…
Nyt oli hän taas näkevinänsä elämän asettele massa tulikukkaisia orjantappuraseppeleitä ihmisten päähän ja ihmisten valmistautuvan tanssimaan hehkuvat seppeleet päässä.
Ja taas kuului kaksi huokausta ja äänettömyys venyttäytyi huoneeseen, ikäänkuin tulikukkaista orjan tappuraköynnöstä jälessänsä vetäen. Lapsi hyräili jotain lauluansa, tuli sitten isänsä luo ja katsoi hänen silmiinsä mitään puhumatta. Vladimir Aleksandrovitsh lohkaisi kuivasta kahvileivoksesta puoliskon, tarjosi sen lapselle ja lausui masentuneena:
— "Vaimo rukkani!… Hänellä ei ole vihiäkään asioista… Hän luulee kaikki olevan hyvin…"