Harhama mietti taas jotain rajatonta. Vladimir Aleksandrovitsh, joka oli luonteeltaan pessimisti, ei ollut hänen nähtensä koskaan ennen ollut masentunut.

— "Niin… Elämässä on jotain tutkimatonta ja määrittelemätöntä", — lausui vihdoin Harhama.

Aleksander Petrovitsh laski lasiinsa teetä ja lausui:

— "Ja mitäpä se niistä määrittelemisistä sitten paranisi. Vaikka sen voisi tutkia ja määritellä tarkemmin, kuin iin pisteen, niin elämäksihän se sittenkin jää… Ovathan vaan ne tutkimiset ja määrittelyt elämän muiden hullutuksien lisänä… Mikähän onni minulle lähtee siitä, että onnistun keksimään ja sattuvasti määrittelemään, mikä minun sormeni!… Sama hyöty, kuin siitä keksinnöstä, että aurinko vetää maata, mutta ei jaksa sitä kumminkaan vetää… pitelee vaan kiini… Ei ole miljoonissa vuosissa jaksanut tuumaakaan lähemmäksi vetää… Hullutuksia!… Saako sinulle laskea teetä?…"

— "Ei… Kiitos!… Niin… Elämä on elämä", — lausui Harhama ajatuksissansa. Vladimir Aleksandrovitsh jatkoi:

— "Paras on ne määrittelyt hylätä, eikä pistää sormeansa elämän orjantappurapiikkeihin… eikä koko elämään… Sormensa siinä vaan saa verisiksi… Sen määrittelemiset kuuluvat narrien tehtäviin… runoilijarenkuttelijoiden ja muiden semmoisten valmiiden ajatusten märehtijöiden. Koko elämään sekaantuminen on ihmiselukoiden tehtävä… porttojen ja kullankokoojien ja höyhenillänsä pöyhistelijöiden ja semmoisten…"

Mutta sitä mukaa, kuin Vladimir Aleksandrovitsh kuvaili elämän mitättömyyttä, kirkastui se Harhamalle. Häntä kiehtoi yksinpä elämän mitättömyydenkin suuruus. Sama se, mitä se oli, kuuhan se vaan oli suurta. Elämä näytti nyt hänestä kielletyltä puulta, jonka kauniita tulikuumia orjantappurakukkia Vladimir Aleksandrovitsh osotti halveksien ja varoitti: "Älä koske niihin! Ei se maksa vaivaa! Jätä ne narreille!" Ja oli kuin olisi se kielto nyt kiehtonut hänen ajatuksensa elämän tulikukkiin, kuin kukan väri perhosen ja kielletyt hedelmät Evan. Hän kieppui niissä, muisti elämänsä nykyisen hädänalaisen tilan, pettymyksensä, ja ajatteli tuntematonta tulevaisuuttansa ja kärsi ja tuli synkäksi. Vladimir Aleksandrovitsh lopetti:

— "Jos emme mekään olisi sekaantuneet elämän turhuuteen ja lähteneet pörssissä narrien kanssa kultapalaa takaa-ajamaan, niin eivät nyt olisi sormiemme päät veriset… Ainoa oikea elämänviisaus on se, joka kuuluu: Älä koske elämään!…"

Hän ryyppäsi taas teetä ja huokasi:

— "Vaimo-rukkani!… Tatjaana-parka!"