Ovi avautui ja talon nuori, kaunis rouva Tatjaana Nikolajewna astui sisään kepeänä, kuin perhonen, kasvot ilosta loistavina, mieli illanpunana, elämän huolettomuus hartioille heitettynä. Hän suuteli miestänsä puolivallattomana, ojensi kätensä Harhamalle ja puheli, Harhaman suudellessa hänen kaunista kättänsä:
— "Anteeksi, että annoin odottaa, mutta minulla oli tuolla vähän…"
Hän keskeytti ja lopetti veitikkamaisesti: "pikku salaisuuksia…"
Sitten nosti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä palavasti, leikitteli sen kanssa, imi siitä äidin onnea, päivänpaistetta, iloa, ja huudahteli sen lukemattomia hyväilynimiä. Harhama, samaten kuin Aleksander Vladimirovitsh'kin, koetti tekeytyä huolettomaksi… Nuori vaimo leikki lapsensa ja miehet elämän todellisuuden kanssa, peitellen sitä, jälkimäiset teennäisillä, edellinen haihtuvilla iloilla.
Elämä kisaili taas, pyyhkien pois ihmisten iloja. Tatjaana Nikolajewna asettui peilin eteen ja katseli siinä vartalonsa sulavia piirteitä, joita hieno _empire-_puku somisti. Hän laitteli tukkaansa, ihaili kauniita kasvojansa… ihastui… tuli onnelliseksi… nautti kauneudestansa, kuin nuori tyttö, joka näkee kuvansa lähteensilmästä… Hän ihaili itseänsä… elämäänsä… kotiansa, huolettomana, mieli palsaminpunana… Hänen miehensä huokasi. Harhaman katse harhaili seinillä, ajatukset elämänkysymyksen ympärillä.
— "Ah, herra Harhama! Säestäkääpä taas kerta minua, niin laulan!" — huudahti ihastunut Tatjaana Nikolajewna lopuksi, kuin onnestaan havahtuen, jotain muistaen. Hän ojensi Harhamalle kätensä ja vei hänet pianon ääreen, kuin vallaton tyttönen, puhellen:
— "Odottakaas nyt!… Minä valitsen täältä erään… Missä se nyt on?… Siinä on niin hienot kirjoitetut sanat… Ah, täällä!"
Hän asetti nuottitelineelle erään laulun, jatkaen puheluaan:
— "Minä pidän niin paljon tämän sanoista… Siinä on sana 'Rendez-vous' [Antautukaa; tarkottaa rakastavien salaista kohtausta] käännetty sanaksi 'Kuutamokohtaus'… Eikö olekin hienosti ja nerokkaasti ajateltu?"
Harhama säpsähti. Laulun nimi oli "Tyttö meni kuutamokohtaukseen". Sen sanat oli hän kerran kirjoittanut "pikku Tamaralle" sävellykseen… Hän huokasi, alkoi soittaa, ja Tatjaana Nikolajewna lauloi sydämensä pohjasta Harhaman kirjoittamaa romanssia, jossa kerrottiin, kuinka nuori tyttö meni syyskesän keskiöiseen kuutamoon sulhoansa tapaamaan. Siinä kerrottiin kirkkaasta kuutamosta… ja lemmestä… ja onnesta… ja suudelmista… ja ijäisestä uskollisuudesta, syleilyistä ja kyynelistä ja kukista ja nuoruudesta. Sävel oli surullinen, kuten sanatkin. Harhamalle niistä tuoksahti joku tuttu, elämänkukan polttava tuoksu. Hän oli sitä monesti soitellut, Tamaran laulaessa elämänsä puhkeavassa kukassa. Koko laulu tuntui nyt tulikukkaiselta orjantappuraköynnökseltä, jota elämä veti perässänsä. Jokaisesta kukasta hohti jotain kuumaa ja kaunista ja surullista. Tatjaana Nikolajewna lauloi jo romanssin viimeisiä säejaksoja:
"Ja tyttö onnen nou'antaan kuun kylväessä hopeitaan käy syleilystä armaan. Kuin lintunen sylihin sen kuun turviin vaipuu luottaen…