Kuu maat ja taivaat hopeoi, hellimmät lemmen kielet soi ja sataa suudelmoita. Vaan kirkas kuu se punehtuu, kun tyttö onneen unehtuu…
Niin: kuutamoiden hopeaan nukahti onnen nou'antaan luo armaan mennyt tyttö… Kuu kirkas on, vaan turvaton oot hoivissa sen, onneton…
Oot yksin, tyttö turvaton, kuu kylmä vartijas kun on. Kenties jo aamun tullen sä itket vaan, kun murheissaan kuu kaunis kertoo kaskujaan…"
Harhamasta tuntui laulu tavallista surullisemmalta. Hän katsahti Tatjaana Nikolajewnaa silmiin. Molempien katseet kohtasivat toisensa, eikä kumpikaan tiennyt, miksi he vavahtivat, kuin olisivat ne katseet suikanneet toisillensa käärmeensuudelman. Elämän orjantappuraköynnöksestä oli pistänyt silmään tulisen kukan terävä väri… Tatjaana Nikolajewna punehtui hieman ja loi silmänsä maahan surullisena. Hän katsahti kotiansa… Se näytti päivänpälveltä, jossa onnellinen lapsi leikitteli… Elämä näytti iltaruskon liepeeltä, jossa hän kisaili lapsensa kanssa ja kumminkin…
Niin: hän ei tietänyt, miksi jotakin katkeraa nousi kurkkuun, surua mieleen ja kyynel pyrki silmään. Hän pani kätensä tuolin selkämälle, katsahti arasti Harhamaan ja jatkoi haikeaa laulua, mieli surullisena säveleenä:
"Levolle laskee kaunis kuu. Pesäänsä lintu unehtuu ja tyttö luokse armaan… Hän rau'ennut on onneen nyt… Hän suudelmiin on riutunut.
Hän on kuin lintu nukkunut povelle kullan. Muistanut ei ollut, ett' on yksin… Vaan vaihtunut on laulu nyt… On ihmis-onni haihtunut…"
Soitto ja laulu loppuivat hiljaiseen huokaukseen. Vladimir Aleksandrovitsh nojasi pöytään kyynäspäätänsä vasten, varjostaen silmiänsä. Tatjaana kääntyi akkunaan, selin huoneeseen, nypisteli kukkaa ja kertasi hiljaa, surullisena, säkeitä:
"Vaan vaihtunut on laulu nyt… On ihmis-onni haihtunut…"
Sitten vaikenivat kaikki äänet, eikä kukaan tiennyt miksi. Oli, kuin olisi huoneen keskelle kannettu pöytä, peitetty se valkealla liinalla ja asetettu sille elämänkukka, sen punainen palsami, jota kaikki katselivat äänettöminä, kuin rakkaan lapsen ruumista, joka pikku arkussansa kukkii kalpeana kalmankukkana, kuolinhuoneen keskelle asetetulla alustalla, kun hämähäkin verkkoon pukeutunut harmaa kuolema hymyilee nurkassa ja odottaa omaansa, hävitäksensä sen kanssa omille maillensa.