Hetken perästä katsahti Tatjaana Nikolajewna Harhamaan, nypisteli taittamaansa punaista kukkaa hyppysissään ja lausui surullisena:
— "Siinä laulussa kukkii ihmissuru niin hienona ja kauniina, kuin tuo kukka… Eikö totta?…"
— "En tiedä… Ihmissuru kauniina… Kyllä", — vastaili Harhama hajanaisena.
* * * * *
Palvelija astui silloin huoneeseen ja lausui, keskeyttäen Harhaman puheen:
— "Eräs rouva pyytää saada puhutella vierasta herraa."
Harhama värähti. Hän luuli tulleensa ilmi, sillä kelläpä olisi asiaa hänelle täällä, missä kukaan ei häntä tuntenut. Hän nousi hätääntyneenä ja kumarsi Tatjaana Nikolajewnalle pyytäen lupaa poistua:
— "Sallikaa, Tatjaana Nikolajewna!"
— "Olkaa hyvä!" — vastasi tämä surullisena päätänsä nyökäyttäen.
— "Anteeksi, Aleksander Vladimirovitsh!" — virkahti Harhama, mennen puhutellun ohi.