— "Ole hyvä!" — myönnytti tämä.
Eteisessä odotti hienosti puettu nuori nainen. Harhama punastui.
— "Tamara!… Sinä täällä!… Miten hauskaa!"
— "Minulla on pari sanaa sinulle sanottava… Ne koskevat sinua… Ole hyvä, seuraa puistoon!… Täällä on korvia", — puhui Tamara nopeasti.
He kävelivät puistikon perälle sanattomina ja istahtivat penkille. Tamara katsoi surullisena maahan. Tuntui kuin olisivat he yhdessä kantaneet menneisyytensä ruumisarkkua, laskeneet sen maahan eteensä, avanneet kannen ja katselleet nyt siinä kuolleena lepäävää entistä aikaa… Molempien mieli teki itkeä sen kukkia… runoutta… säveliä… iloja… huolettomuutta… He tunsivat olevansa kaksi ystävää, joiden välillä mateli musta, myrkyllinen käärme…
Harhaman otsa rypistyi. Tamara alkoi puhua. Hiljaisella, varovalla äänellä lausui hän:
— "Tulin sinua varottamaan…"
— "Mistä?" — keskeytti Harhama, kuin kipinä olisi hänen ihoonsa hypännyt. Tamara jatkoi:
— "Niin. Olen naimisissa… Ja…"
Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, eikä hän tietänyt miksi.
Harmaa elämä tuntui häntä varottavan jotain varomatonta sanomasta,
vartioivan häntä, kuin tyttöä, joka on lähtenyt kuutamokohtaukseen…
Hän otti nenäliinansa ja kuivasi silmänsä salaa, toisaanne kääntyen.